Finlandia-ehdokkaani

No, totta puhuen en ole kovin paljon edes ehtinyt syksyn uutuuksia vielä lueskella. Mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tuskin tulen ihan  hirveästi innostumaan esim. Katja Ketun Yöperhosesta tai Sofi Oksasen Normasta. Puhumattakaan nyt jostain niin kokeellisesta kuin Laura Lindstedtin Oneiron.

Muutaman veikkauslistoilla pyörineen kirjan olen ehtinyt lukea. Heidin Könkään Hertalta odotin kai liikaa. Hyvässä muistissa oli joku kuukausi sitten luettu Könkään vanhempaan tuotantoon kuulunut Luvattu (2000), jota luin yötä myöten, sisäisen vilun vallassa. Hertta ei saanut sellaisia tunnekuohuja liikkeelle. Samoin olen vähän ihmetellyt Petri Tammisen Meriromaanin suosiota Finlandia-veikkauksissa. Minulle siitä jäi vain vähän masentunut olo, että näin surkeata se elämä on.

Tunnustan auliisti, että en ole lukijana kaunokirjallinen: erikoiset kerrontaratkaisut ja harvoin (mutta kuitenkin joskus) hieno kielenkäyttö eivät ole kirjoissa minulle SE juttu. Kaunokirjallisesti minuun vetoaa useimmiten niukka perusproosa. Minä kaipaan sitä, että kirja saa minut ajattelemaan ja pohtimaan asioita, ja niinpä virityn usein kirjoista, joissa on yhteiskunnallista sanomaa. Unohdan helposti kirjojen juonet, jos niissä on vain "kirjallisia" ansioita. Mutta kirja, jossa on kunnon tarina, jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Paljon on kirjoja vielä lukemattakin, mutta toistaiseksi tämän vuoden mieleenjäävimpiä kotimaisia kirjoja (ja siispä myös henkilökohtaisia Finlandia-ehdokkaitani) ovat:
1) Anneli Kanto: Pyöveli (Gummerus). 1600-luvulle sijoittuva kirja apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Kirja sai minut mietiskelemään järjestäytyneen yhteiskunnan kehitystä ja oikeuden olemusta. Tarina oli värikäs ja kiinnostava, ja jäi totisesti mieleen kummittelemaan.
2) Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi). Aiemmassa blogipostuksessani kirjoitin, että kirjassa "kerrotaan taitelijakutsumuksen omaavasta Aarnista, joka haluaisi ponnistaa arkisesta valokuvaajan työstä uudelle tasolle, tekemään valokuvataidetta. Huono itsetunto ja ulkopuolisuuden tunteet mutkistavat paitsi urasuunnitelmia myös ihmissuhteita, perhe-elämääkin. Kirjan aikajänne on 1960-luvulta nykypäiviin. Pidin oikein kovasti kirjan kauniista kielestä ja luontevasta Oulun murteen käytöstä."
3) Matti Rönkä: Eino (Gummerus). Viktor Kärppä -kirjat ovat mielestäni mukavasti luistavia dekkareita. Mutta nytpä oikein innostuin, kun Rönkä on siirtynyt tällaiseen perusproosaan. Tässä ei ollut mitään liikaa, ei mitään liian vähän.