Kirjat ja elokuvat 2017: 3. kvartaali

Kolmannessa kvartaalissa on mukana heinäkuun lomakausi, jolloin vielä jotain ehti lukemaankin. Sen jälkeen tuli syksy ja ennen näkemättömät työkiireet, jotka ovat kuihduttaneet lukuharrastuksen lähes olemattomiin. Kun vielä hölmö menin ilmoittautumaan avoimen yliopiston kurssille, se vähäkin lukeminen on lokakuussa keskittynyt tenttikirjaan. Oikein odotan, että pääsen lukemaan syksyn uutuuksia, kun vaan työkiireet helpottaisivat!

Mutta asiaan: ensin mukavat kirjaelämykset. Huippuelämys oli Asko Sahlbergin Pilatus (Like, 2016). Jo aiemmin lukemani Herodes (WSOY, 2013) antoi kuvan, että nyt on kyseessä kovan luokan tarinankertoja. Herodeksesta jäi kuitenkin sellainen olo, että olisi pitänyt tietää enemmän ajan historiasta, henkilöt ja paikat menivät vähän sekaisin, etenkin kun en pystynyt lukemaan kirjaa yhtä kyytiä. Pilatuksen sitten ahminkin suunnilleen kerralla, ja tarinahan olikin tuttu. Jotakin  kertojan lahjoista kertoo, että aidosti jännitti, että kuinkahan tälle Jeshualle käy, selviääkö hengissä vai ei...

Laura Lehtilän Takapenkki (Otava, 2017) oli kvartaalin hauskin tuttavuus. Mahtavia hahmoja: rääväsuinen itämurretta vääntävä mummo ja työvoimatoimiston keski-ikäinen virkailijarouva Tuula, johon jotenkin samaistuin... Sinänsä vähän surulliset teemat käsitellään vauhdilla ja lämpimällä huumorilla, minua ainakin nauratti ajoittain ihan ääneen. Tästä tuli mieleen  Soili Pohjolan Käyttövehkeitä (Atena, 2015).

Kirjastossa kävi kirjailijavieraan Sirpa Kähkönen ja sen kunniaksi käytin lokakuun lukuenergiani hänen Kuopio-sarjansa kertaamiseen. Sarjaahan on ilmestynyt jo seitsemän osaa. Ensimmäinen osa, Mustat morsiamet (Otava, 1998),  kertoo poliittisista syistä Suomessa 1920-luvulla vangitun miehen vaimosta. Miljöönä on  Kuopio, ja etenkin tässä ekassa osassa minun sydäntäni lämmitti äärimmäisen luonteva savolaisen puheen ja ajattelun kuvaus, niin että vältettiin kaikki keinotekoinen "viäntäminen". Siitä tarina jatkuu niin, että (toistaiseksi) viimeinen osa on elokuusta 1968 kertova Tankkien kesä (Otava, 2016). Mustissa morsiamissa aikajänne on pidempi kuin seuraavissa teoksissa - monet myöhemmistä ovatkin  yhdenpäivänromaaneja. Myöhemmissä kirjoissa myös henkilögalleria laajenee kirja kirjalta. Sarja kannattaa kyllä lukea järjestyksessä.

Sirpa Kähkönen kävi tosiaan vierailulla kirjastossamme. Hyvä vierailu se olikin, Kähkönen on hyvä puhuja ja lopuksi virisi hieno keskustelu mm.  kirjailijantyöstä, Suomen nykytilasta, kirjallisuuden mahdollisuuksista muuttaa maailmaa jne. Kyllähän kirjamessuilla ym. kirjailijoita on kiva kuunnella, mutta suosittelen kyllä näitä kirjastojen kirjallisuusiltoja, joissa aikaa on enemmän ja kaupalliset paineet kaukana...

Kvartaalin elokuvat voin kuitata sillä, että Finlandia-elokuvasta RSO:n säestyksellä ja Rakkautta ja anarkiaa -festareilta olen tehnyt erilliset postaukset. Ne olivat kvartaalin elokuvalliset kohokohdat.

Suosalon lumoissa

Nuorena kävin enemmän teatterissa, nykyään ole luvattoman laiska teatterin suhteen... Mutta nyt oli sellaista herkkua tarjolla, että minäkään en voinut vastustaa. Forssan Työväentalolla oli Martti Suosalon vierailuesitys, näytelmä oli Palvelija. Työväentalo muuten valittiin Suomen kauneimmaksi viime kesän äänestyksessä.

Työviksen kaunis lava

Helsingin Kaupunginteatterin sivulla kerrotaan näytelmästä näin: "Palvelija kertoo rikosylikomisario Arto Jylhämöstä, joka pitää seminaariluennon aiheesta 'Ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta'. Rikoskomisarion lisäksi näytelmässä tavataan kavalkadi palvelualan ammattilaisia kätilöstä ja papista mielenterveyshoitajaan ja parturikampaajaan". Jylhämöä, ja kaikkia muita sivupersoonia esittää siis Martti Suosalo, joka on myös ohjannut näytelmän (ilmeisesti yhdessä Raila Leppäkosken kanssa). Kantaesitys on ollut huhtikuussa 2015 ja esitykset jatkuvat myös Helsingin kaupunginteatterilla.

Teksti on Kari Hotakaisen. Minulla on aina ollut vähän ongelmia Hotakaisen tekstien kanssa. Pidän hirveästi Hotkaisen ajatuksista, ja tavasta millä hän ne sanoo. Olen kuitenkin vähän sellainen juoniromaanien ystävä ja Hotakaisen rakenteet ovat hieman toisenlaisia. Esim. Ihmisen osa -kirjassa lankakauppias Salme Malmikunnas kertoo elämästään häntä haastattelevalle kirjailijalle. Elämäntarinansa ohessa Salme tulee kommetoineeksi monia asioita terävästi. Samoin tässä näytelmässä Arto Jylhämö seminaariesityksessä kommentoi monenlaisia asioita käyttäen yhtä rikostapausta esimerkkinä. Erityisesti Jylhämö pohtii ihmisen asettumista palvelijan rooliin. Seminaariesitys ja rikostarina sekoittuvat iloisesti ja välillä vähän epäselvästikin - mutta kyllä rikoskin ratkeaa.

Suosalon esitys oli tosi mukaansatempaava. Voi olla, että tämä on jo alunperin suunniteltu kiertäviä esityksiä varten, koska se toimi näissäkin olosuhteissa hyvin. Lavastus oli niukka (mutta tehokas) ja puvustus suorastaan nerokas! Ei uskoisi, miten yhdellä puvuntakilla saa pienin muutoksin lavalle useita erilaisia tyyppejä. Olen aina rakastanut näitä juttuja, joissa yksi ihminen taipuu moneksi - ja Suosalohan on tällaisessa ihan suvereeni! Pieni ryhdin ja äänen muutos, lakki silmille, takki vähän vinoon ja  - a vot! - rikoskomisarion tilalla on suntio. Naishahmonkin Suosalo tekee uskottavasti.

Työväentalo taipui yllättävän hyvin esitystilaksi. Erityisesti äänentoistoa ihastelin. En ole varma oliko esityksellä oma äänimies mukana vai oliko hän talon puolesta, mutta hyvin toimi... Olimme kyllä etupuolella salia, joten en ole ihan varma miten takariveistä nähtiin. Paikalla oli n. 300 teatterin ystävää. Kuten olen usein ihastuksella todennut: kyllä meillä pikkukaupungeissa osataan lähteä liikkeelle, kun jotain hyvä on tarjolla, olipa esitys sitten kotikutoisempi tai kauempaa tuotu.

Rakkautta & Anarkiaa 2017

Käväisin taas Rakkautta & Anarkiaa -festareilla. Festari viettää tänä vuonna 30. juhlavuottaan, ja tuntuu olevan voimissaan.11 päivää, 170 pitkää elokuvaa ja 190 lyhytelokuvaa. Festarielokuvat on jaettu väljiin teemoihin.

Mukava olisi festarin antia hyödyntää enemmänkin. Jos asuisin lähempänä, istuisin siellä illat pitkät ja tekisin hyvin mietittyjä ohjelmistovalintoja. Mutta nyt kyse oli vain siitä, että hyppäsin bussiin sinä ehkä ainoana sopivana päivänä (eli menneenä lauantaina) ja valitsin kaksi elokuvaa, jotka sopivat ajan puolesta ja vaikuttivat kiinnostavilta.

Ensimmäinen valintani oli Suhteellista-teeman argentiinalais-chileläinen elokuva The Desert Bride. Sen on ohjannut yhdessä kaksi naisohjaajaa, Cecilia Atán ja Valeria Pivato. Elokuva kertoo jo kypsässä iässä olevan miehen ja naisen kohtaamisesta. Nainen on kovin rajoittunutta elämää viettänyt taloudenhoitaja ja mies paikoilleen asettumaton kaupparatsu. Tunnelma oli jotenkin, no, hauskasti kaurismäkeläinen... Oli myös mukava kuunnella pehmeää espanjaa.

Toinen elokuva oli United States of indie -teemainen, Susan Johnsonin ohjaama Carrie Pilby -elokuva. Se kertoo parikymppisestä superälykkäästä, mutta onnettomasta Carriesta, joka koettaa löytää onnen noudattamalla psykologin laatimaa ehdotuslistaa. Elokuva oli vähän ennalta-arvattava, mutta hauska. Ja sellainen elokuva, joka sai New Yorkin  näyttämään kauniilta ihan Woody Allenin tyyliin.

Itse asiassa vasta nyt kiinnitin huomiota siihen, että näkemäni elokuvat olivat naisohjaajien tekemiä ja festivaalin  ohjaajalistalla sukupuolijakauma yleensäkin on tasaisen näköinen. Hyvä R & A! Ensi vuonna uudelleen?

Paras musiikkiviikko ikinä?

Mukavassa pikkukaupungissamme ei ole kovin usein tarjolla sellaista elävää musiikkia, mistä itse innostuisin. Mutta takana on aivan uskomaton viikko, kolme kivaa konserttielämystä...

Eka keikka oli jo aiemmin mainostamallani ravintola Vispilän Sointiklubilla. Tällä kertaa soittamassa oli ikisuosikkini Tuomari Nurmio, mies ja kitara -keikalla. Pari uusinta levyä on tullut kuunneltua vähän huonosti, vaikka ne talouteen on ostettukin ihan  vanhanaikaisina cd-äänilevyinä. Keikka oli ihan hyvä, ennen kaikkea siksi, että pelkistetyn soiton vuoksi tuli todella kuunneltua tekstejä. Ja nyt viikonloppuna kaivoin sitten levyt esille ja kuuntelin niitä ihan uudella tavalla. Uusinta, Dumarillumareita (2017), on kovasti kehuttu lehtiarvioissa ja levy on kyllä kehunsa ansainnut. Tykkään kovasti runsaasta puhallinten käytöstä, sikäli levy on live-keikkaakin säväyttävämpi noin musiikillisesti. Mutta jos en olisi käynyt keikalla, esimerkiksi Virsi 666 ei ehkä olisi jysähtänyt ihan samalla tavalla:
".... Vai onko taivas ja helvetti täällä, meidän keskellämme maan päällä?
Tämän yhden auringon alla, apinoiden planeetalla?
Ovatko jumalat ja saatanat meissä molemmat?
Loiko ihminen heidät huvikseen omiksi kuvikseen?"

Seuraava elämys oli Forssan Mykkäelokuvafestivaalien tämän vuoden viimeinen esitys. Festivaalit huipentuivat Erkki Karun ja Eero Leväluoman ohjaamaan Finlandia -elokuvaan vuodelta 1922. Elokuva oli Ulkoministeriön tilaustyö: "6-näytöksinen filmi Suomen maasta ja kansasta sellaisina kuin ne ulkomaalaisille esitetään". Elokuvaesityksen säesti Radion sinfoniaorkesteri RSO, johtajanaan Kalle Kuusava (!). Tämä oli ensiesitys ja seuraavana iltana Finlandia esitettiinkin sitten Helsingin juhlaviikoilla Musiikkitalossa (!!). Että kyllä meillä pikkukaupungeissakin joskus jotain tapahtuu...

Hetki ennen elokuvan alkua

Elokuva oli hauska kooste, jossa esiteltiin kuuteen osioon jaettuna kuvamateriaalia mm. tuon ajan metsäteollisuudesta, maataloudesta, kaupunkinähtävyyksistä ja urheilusta. Musiikkina oli sen hetkisen suomalaisen klassisen musiikin  kuuluisimpia teemoja ja kansanlauluja. Etukäteen ajattelin että armeijaa koskeva osio on varmaan tylsin, mutta löysinkin itsestäni marssimusiikin ystävän! Viimeisessä, suomalaisia koskia esittevässä osassa, soikin sitten Sibeliuksen Finlandia tosi komeasti. Urheiluhallin karut puitteet toimivat ihmeen hyvin konserttisalin korvikkeena.

Musiikkiviikon viimeinen anti oli Piia Viitanen Viitasen Piia -yhtyeestä. Piia teki kirjastokeikan työpaikallani. Vähän kateellisena aina lueskelen, mitä ihana keikkoja esim. Tampereen kirjastolla on. Meilläkin on nyt varovasti kokeiltu keikkoja. Yleensä keikat ovat olleet perjantai-iltapäivänä klo 16 alkaen, ajatuksella että myös työssäkävijät ehtisivät paikalle. Tähän asti soittamassa on ollut lähinnä forssalaislähtöisiä muusikoita tai kansanmusiikkiryhmiä (Suomen Kansanmusiikkiliiton tukemilla keikoilla). Piia Viitasen keikka alkoi vasta klo 17, kun kirjasto suljettiin. Musiikkiosaston Antti juttutti Piia keikan alussa, ja olikin kiva kuulla hänen ajatuksiaan musiikin tekemisestä. Sitten seurasi tosi intiimi akustinen keikka, joka sopi kirjastoympäristöön mainiosti. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti,  varmaan noin 50-60 kuulijaa. Olisipa ihanaa, kun pystyismme järjestämään tällaista enemmän. Kirjallisuusiltojen lisäksi olisi mukava ilahduttaa välillä myös musiikin  ystäviä.

Päiväretki Tampereelle: Kielletty kaupunki ja Kimmo Kaivanto

Pistäydyimme Tampereella jo kesäkuussa, mutta koska Tampereen näyttelyt kestävät syksyyn asti, kannattaa niitä vielä mainostaa.

Museokeskus Vapriikki
Museokeskus Vapriikin vaihtuvassa näyttelyssä esitellään 1.10. asti  Kielletyn kaupungin aarteita. Pekingin Kielletty kaupunki on maailman suurin palatsialue, 72 hehtaaria. Se rakennettiin vuosina 1406–1420, ja keisarikuntahan kukistui vuonna 1911. Näyttelyssä tutustutaan Ming-dynastian jälkeisen Qing-dynastian (1644–1911) ja heidän hovinsa yltäkylläiseen elämään. Esillepano on entiseen tapaan hieno ja dramaattinenkin, tässä pari yleiskuvaa näyttelytilasta:

Näyttelyssä on juuri sopiva määrä informaatiota ja esineitä - ei liikaa vaan, no, sopivasti. Esillä on seremoniallisia vaatteita, koruja, posliinia, keramiikkaa, taidetta ja uskonnollista esineistöä. Esineiden kirjo on siis mukava, suurin esine lienee ollut keisarillinen valtaistuin ja toisaalta vitriineissä oli esillä pieniä, mikroskooppisen tarkasti tehtyjä kulta- ja jade-esineitä. Korut ja posliiniesineet tuli tutkittua aika tarkasti. Ihan oikeasti oli näkevinään, mikä kausi oli hienoimman posliinin aikaa ja kuinka posliininmaalaustaito taantui sitten ajan kuluessa...

Sara Hildénin taidemuseo

Tamperelaissyntyisen taidemaalarin, kuvanveistäjän, piirtäjän ja graafikon, Kimmo Kaivannon (1932 – 2012) töistä on esillä suurnäyttely 3.9. asti Sara Hildénin taidemuseolla. Sara Hildén oli Kaivannon ystävä ja mesenaatti. Onneksi nuo kaksi tamperelaista löysivät toisensa. Takautuva näyttely perustuu Sara Hildénin säätiön kokoelmaan (johon kuuluu 128 teosta!). Niiden lisäksi esillä on taiteilijan tuotannon kannalta keskeisiä lainoja muun muassa Kimmo Kaivanto -säätiöltä.

Kaivanto on  jotenkin peritamperelainen ilmiö, niin kuin musta makkara. Töitä löytyy muualtakin kuin Hildénin varastoista. Valtuustosalin aulasta oli tuotu näyttelyyn esille 13-osainen Tori-suurteos, jossa Kaivanto kuvaa Tampereen vaiheita alkaen kaupungin perustamisesta. Mutta näyttelyn ulkopuolellakin Kaivantoon törmää kaupungilla kulkiessaan:  Tapparan logo, Väinö Linnan muotokuva Metsossa, Sininen suora -teos Tampere-talossa jne. Kaivanto asui Tampereella vuoteen 1989 ja muistan, että  Keskustorin laidalla sijaitsevan Palanderin talon ateljeeikkunoita tuijoteltiin nysseä odotellessa, että siellä se taiteilija asuu...

Kaivannon keskeinen aihe oli luonto ja hänet tunnetaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottavista teoksista. Kantaaottavuus tekee joistakin töistä ehkä vähän aikaan sidottuja, mutta silti ne ovat mielenkiintoisia.  Kaivannon kuuluisaa sinistä riittää myös hänen kenties tunnetuimmassa teoksessaan Kun meri kuolee II (1973), joka oli ajankohtainen silloin ja nyt ja varoittaa luonnon tuhoutumisesta.  Yksi versio tästä lummetyöstä näkyy tässä näyttelysalin yleiskuvan oikeassa laidassa:

Kaivannon 1960-luvun maalauksien tyylilajina oli abstrakti ekspressionismi. Tämän metsä- ja järviluontoa kuvaavan työn värimaailma miellytti silmääni kovasti:

1970-luvulla tyyli muuttui. Esimerkkinä tältä aikakaudelta That's the Way It Happens -työ (1971), jossa näkyy usein  esiintyvä Kaivannon teema, kädet (tai sormet):

Pidän eniten Kaivannosta graafikkona, koska hän nyt vain on niin jumalattoman hyvä piirtäjä. Erityisen viehättävä oli vitriini täynnä minikokoisia töitä, enemmän tai vähemmän kehystettyjä. Ne olivat Kaivannon Sara Hildénille esim. jouluina tai syntymäpäivinä lähettämiä tervehdyksiä. Toki mesenaattia on ilahduttanut taiteilijan omakätinen pikkutyö enemmän kuin joku persoonattomampi tervehdys!

Päiväretki Turkuun: Hashimoto, Tall Ship Races ja Doisneau

Sunnuntain Turku-vierailu oli tosi virikkeellinen päivä - tähän tahtiin pystyy normaalisti vain ulkomaanmatkoilla...

WAM: Jacob Hashimoto 9.6.-24.9.2017

Aloitimme aamun pistäytymällä Wäinö Aaltosen museolla tutustumasssa Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyyn. Suurin osa töistä perustui bambusta ja riisipaperista askarreltuihin leijamaisin elementteihin. Töiden koko vaihteli pienistä seinäteoksista valtaviin salin kokoisiin installaatioihin. Jossain haastattelussa Hashimoto kertoi lasten pitävän näistä töistä, ja sen kyllä uskon! Rakastan itsekin lapsenomaisesti tällaista runsauden estetiikkaa, iloisia värejä, liikettä ja eri suunnista eri tavalla avautuvia näkymiä.

Teokset sommitellaan aina tilaan sopiviksi, ja esimerkiksi Never Comes Tomorrow -teos on Wäinö Aaltosen museossa kaksi kertaa suurempana kuin aikaisemmin. Myös tämä Gas giant -teos täytti tosiaan ison salin  laidasta laitaan:

Oma suosikkini oli kutenkin vähän erilainen teos eli liikkuvista puulaivoista ja niiden varjoista koostuva teos Armada. Tämän meren aaltoja olisin voinut katsella vaikka kuinka kauan:

Tall Ship Races 2017

Kuten uutisista on kuultu Tall Ship Races teki kävijäennätyksen. Alue oli niin iso, että valtavat ihmismassatkaan eivät ahdistaneet, vaikka yleensä välttelen suuria yleisötungoksia. Kiertelimme muutaman tunnin katselemassa laivoja rannalta käsin, sunnuntaina niihin ei tosin enää päässyt käymään, mutta eipä olisi ehtinytkään. Ehdin nähdä  vielä ensimmäisten laivojen Airistolle lähtemisenkin. Päivä oli kaunis, eikä ei onneksi liian kuumakaan.

Laivoista en valitettavasti mitään ymmärrä, olisi varmaan ollut hyvä perehtyä etukäteen laivatyyppeihin. Sanoina tuttuja ovat toki mm. sluupit, kuunarit, kutterit, parkit ja prikit, mutta enpä niiden ominaispiirteitä kyllä vieläkään tunnistaisi. Vieläkin jännittävämpiä alustyyppejä oli tarjolla. Alusluettelosta näin jälkikäteen, että laivojen joukossa oli mm. kahveliketsejä (!) ja kahvelijooleja (!!) - kyllä nyt harmittaa, että en niitä sieltä bongannut... Mutta teknisestä tietämättömyydestä huolimatta pystyin kyllä nauttimaan alusten kaunedesta, tässä kuva muutamista kaunottarista:

Shabab Oman II, kolmimastoparkki - eksotiikkaa Omanista

Tre Kronor af Stockholm, suloinen "kustavilaistyylinen" priki

Sedov, nelimastoparkki (122, 3 metriä!)

Turun taidemuseo: Robert Doisneau 9.6.-27.8.2017

Robert Doisneauta (1912–1994) pidetään Henri Cartier-Bressonin kanssa kuvajournalismin pioneerina. Cartier-Bressonia olen onnistunutkin näkemään useamman kerran, viimeksi Ateneumissa. Doisneauta en muista nähneeni (vai olisinkohan käynyt joskus 1990-luvulla Kuopion VB-valokuvakeskuksen näyttelyssä?). Joka tapauksessa päätin päivän päätteeksi pinkaista vielä Puolalanmäelle Doisneaun Minun Pariisini -näyttelyyn ja jättää miehen jokirantaan laivoja laskemaan.

Näyttelyssä oli esillä noin sata kuvaa. Kuvat olivat tosiaan hyvin saman tyyppisiä kuin Cartier-Bressonilla, ainakin kaupunkinäkymissä oli paljon samaa. Kumpikin on hyvä vangitsemaan hetken, Doisneau onkin sanonut, että  "pitää vain kärsivällisesti odottaa ja olla valmiina ottamaan kuva", saman kärsivällisen odottavan asenteen muistan Cartier-Bressonillakin olleen.

Ehkä Doisneaun kuvia väritti vielä enemmän huumori. Doisneau on etenkin uransa alussa ja kai myöhemminkin kuvannut paljon lapsia ja niissä kuvissa on luonnostaan vauhtia ja huumoria. Mutta myös hänen oman aikansa julkkisten kuvissa oli usein jotakin hauskaa, joka ilmeni vaikkapa erikoisena lavastuksena.

Näyttelytilassa pyöri elokuva, jossa haastateltiin Doisneaun perheenjäseniä ja lasten ystäviä. Tytärten kertomukset piirsivät esiin kuvan ahkerasta miehestä, joka oli kuitenkin läheinen perheelleen. Tytär toteaa haastattelussa, että isä teki töitä koko ajan, mutta valokuvaus oli ihan vain osa perheen arkielämää. Hän ei siis ollut mikään keskittymisrauhaa ja omaa aikaa vaativa taiteilija, vaan mukava mies ja perheenisä...

Tall Ships Races meni siis jo, mutta Turkuun kannattaa kyllä mennä näyttelyidenkin vuoksi!

Kirjat ja elokuvat 2017: 2. kvartaali

Asko Sahlbergin Herodes (WSOY, 2013) oli kirja, jota takkusin lukea pikkuhiljaa pitkin  kevättä muun (velvollisuuslukemisen) lomassa. Se olisi pitänyt pystyä lukea nopeammin ja intensiivisemmin... Kirjan päähenkilö on Herodes Antipas, joka hallitsi Juudeaa Johannes Kastajan ja Jeesuksen aikoihin, myös Herodeksen palveijasta Joosafatista kerrotaan paljon. Henkilögalleria kaiken kaikkiaan oli melkomoinen, olin aika sekaisin kaikkien Herodesten kanssa. (Myöhemmin törmäsin töissä kirjaan Kuvauksia Jeesuksen ajan historiasta (1934), joka selvensi kirjan henkilöitä ja heidän suhteitaan, suosittelen pohjalukemiseksi). Mutta loistava historiallinen romaani siis, usein Waltariin verrattu, eikä suotta. Kirja saa pohtimaan valtaa ja sitä mihin se ihmisen pakottaa. Nyt hyllyssä jo odottaa kirjailijan Pilatus-teos (Like, 2016), joka sijoittuu samoihin aikoihin ja kertoo samasta ajasta Pontius Pilatuksen silmin.

Kevyempää historiaa toisessa kvartaalissa edusti Paula Havaste Kertestä kertovilla kirjoillaan (Vihat-sarja). Kirjasarja ei ole ihan tyhjäpäisintä luettavaa kuitenkaan ja kovasti odottelen, josko Kertte selviäisi seuraavassa osassa Tukholman (sarjan osa 2)  ja Koluvanin (=Tallinna) (sarjan osa 3) jälkeen jo koto-Suomeen.

Anneli Kannon Veriruusut (Gummerus, 2008) sain viimeinkin luettua, ja olihan se hirveän hyvä kirja, mutta niin, niin surullinen... Jos kirjan hyvis on suurtalollinen, joka tulee hakemaan punaisten vankileiriltä halpaa työvoimaa ja järkyttyy vankien huonoista oloista niin, että pelastaa useampia miehiä tilalleen töihin kuin oli aikonut, niin aika masentavan kuvanhan se antaa ihmisestä ja ihmisyydestä. Luulenpa, että Lahtarit-kirja (Gummerus, 2017) jää minulta lukematta...

Nadia Comanecista kertova Pieni kommunisti, joka ei koskaan hymyillyt (Like, 2017) oli kiinnostava faktan ja fiktion sekoitus. Se kertoi urheilun maailmasta (etenkin  valmennuksesta), jotenkin samaan vähän lakoniseen tyyliin kuin Karo Hämäläisen Yksin (WSOY, 2015) kertoi Paavo Nurmesta. Huippu-urheilu vaatii valtavia uhrauksia, se tulee selväksi.

Elokuvia olen nähnyt tässä kvartaalissa vain 2 (!), mikä on lähes ennen kuulumatonta... Niistä parempi oli Danny Boylen ohjaama T2 Trainspotting, joka kertoi Mark Rentonin ja kumppaneiden elämästä nykyajassa. Loistavia leikkauksia alkuperäiseen Train spottingiin, edelleen loistavat näyttelijät, kivaa elokuvakerronnallista kikkailua, hyvää musiikkia - eli toimi todella hyvin!