Kuvioita koko elämä : Aini Vaari -näyttely 29.12.2021 asti Forssassa

Finlaysonin suunnittelijat eivät ole sillä tavalla tuttuja kuin esim. Marimekon suunnittelijat. Finlaysonin tapa pohjautuu 30-luvulla perustetun Puuvillatehtaitten Myyntikonttori OY:n eli PMK:n käytäntöön, jolla haluttiin tasa-arvoistaa suomalaisten kangastehtaiden (Porin Puuvilla, Vaasan Puuvilla, Turun Barker ja Finlayson Forssa) tuotantoa. Kankaan tuli myydä "an sich".

Forssan museo on tehnyt arvokasta työtä selvittelemällä kankaiden suunnittelijoita ja tekemällä heitä tutuiksi sekä verkossa että laajoilla näyttelyillä. Aiempien kesien kesänäyttelyissä esiteltiin Pirkko Hammarbergin ja Ulla  Nummikosken töitä. Juuri nyt Forssan kirjastotalon Vinkkeli-näyttelytilassa on esillä Kuvioita koko elämä - painokangassuunnittelija Aini Vaari -näyttely. Näyttelyyn voi tutustua 29.12. asti.

Aini Vaari toimi Finlaysonin  tektiilisuunnittelijana 1951-1974, mutta teki tämän jälkeen myös freelancerina paljon suunnittelua Finlaysonille. Suunnittelijanura jatkui aina 2000-luvun alkuvuosiin saakka.  Aini Vaari arvelee uransa aikana suunnitelleensa yli 2000 kuosia. Uudelleenpainatukset osoittavat, että hän tavoitti jotain ajatonta. Jos Aini Vaarin  nimi ei sano mitään, niin kuvan Coronna-kangas lienee kuitenkin tuttu? Alkuperäinen Corona-kangas on vuodelta 1958:

Kuva: Finlayson

Ja onhan tämä Taimikin (1961) aikamoinen klassikko:

Kuva: Finlayson

Monenlaista Aini Vaari on ehtinytkin suunnitella. Aika vaikuttavalta näytti tämän näyttelyssä esillä oleva mallitilkkuseinäke (kuvassa vain osa siitä):

Näyttely avasi suunnittelijan työprosessia hauskasti. Monin paikoin oli rinnakkain luonnospiirustus ja valmis kangas:

Joskus vaikutti siltä, että tuotannon  tarpeet ja tuotantotekniikan aiheuttamat rajoitukset olivat latistaneet valmista kangasta, värit eivät hehkuneet ihan niin kuin suunnitelmassa. Näyttelytekstien mukaan Aini Vaari kuitenkin piti juuri tällaisesta tarpeen ohjailemasta luovasta työstä. Hänhän oli saanut koulutuksensa Finlaysonin ateljeessa, työn ohessa. Vaikka myöhemmin tarjoutui tilaisuus lähteä opiskelemaan Ateneumiin, hän ei tuntenut siihen tarvetta.

Tässä vielä pari ihastuttavaa luonnospiirrosta, näistäkin tuli kyllä kankaat, mutta verrokkikuvia valmiista tuotoksista ei ole:

Lisätietoa Aini Vaarista Finlaysonin blogikirjoituksessa ja Finlaysonin suunnittelijoista Forssan museon Kuoseja kaikille -tietokannassa.

Kirjat ja elokuvat: 2021 3-kvartaali

Lukemisen kannalta vähän tylsä kvartaali: paljon työlukemista eli sellaista, jota tehdään jotain työjuttua silmällä pitäen. Heinäkuussa siis lueskelin Eeva Joenpellon Lohja-sarjaa, nythän on Joenpellon juhlavuosi ja se pitäisi töissä vielä jotenkin huomioida. Joenpelto ei ole mikään helppo luettava minulle. Toisaalta teen otona lastenosaston hommia ja olen lueskellut paljon lasten/nuorten kirjoja - niitä en tänne ole pääsääntöisesti kirjannutkaan, ne liittyvät niin puhtaasti työhön. Toki niissäkin on tullut hyviäkin vastaan, vaikka ei  nyt mitään huippuelämyksiä kuitenkaan.

Mainittakoon kuitenkin täälläkin, että nuortenkirjoja lueskellessani olen tutustunut itselleni aivan uuteen kirjallisuuden tyyppiin: säeromaaniin (englanniksi verse novel). Kirjaston tietokannassa asiasanana on runoromaani, joka mielestäni on kyllä harhaanjohtava ja poispelottava asiasana. Vaikka teksti on jaettu säkeenomaisesti, se voi kuitenkin olla ihan selkeää proosaa. Itse aloitin lukemalla J. S. Meresmaan Dodon (2020), ja kieli oli kyllä kaunista, mutta ei se mitään runoa ollut. Loistava vaihtoehto sille, joka ei jaksa lukea pitkiä tekstejä. Miljoona kertaa mielummin suosittelisin tätä lyhyttä säeromaania kuin selkokirjaa (joista monet valitettavasti on luotu tappaamaan lukuhalut). Uusimmassa Parnassossa oli Salla Simukan hyvä artikkeli säeromaaneista, se valaisi genreä hyvin.

Tässä kvartaalissa luin pari kivaa, erikoista (epä)muistelmaa. Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme (2021), kertoi 30-50 -luvun Italiasta, ei yksilön vaan perheen näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan Ginzburgin lapsuuden perheen historiasta, perheenjäsenten ja heidän tuttaviensa kohtaloista historian pyörteissä. Usein dramaattisetkin tapahtumat peilautuvat perheen arjen läpi. Se toinen muistelmakirja oli Annie Ernauxin Vuodet (2021). Kirja on hauskan epähenkilökohtainen, ennemminkin sukupolvikertomus Ranskasta tiettynä aikana ja nimenomaan naisten näkökulmasta.  Se on myös (Hesaria lainatakseni) tarina ajan hengestä ja maailmanpoliittisista tapahtumista, jotka vaikuttavat eri sukupolviin.

Elokuvapuolellakin on ollut tahneaa: katsomani elokuvat ovat olleet lähinnä pitkästyttäviä, hitaita, ankeita jne. Zellerin Isä jäi mieleen lähinnä hienon näyttelijäntyön vuoksi ja dementikon päänisisäisen kaaoksen hienon elokuvallistamisen vuoksi, juonellisesti siinä ei ollut mitään yllättävää.

Heinolan lintuhoitola

Vaikka eläimistä pidänkin, suhtaudun eläintarhoihin vähän kaksijakoisesti. Eläintarhat ovat eettisesti vähän arveluttavia paikkoja. Siksipä on ihanaa, että on olemassa paikka, jossa edes lintuja voi käydä katsomassa hyvällä omallatunnolla: Heinolan lintuhoitola. Vuoteen 2020 lintuhoitola tunnettiin nimellä Heinolan lintutarha.

Kuten lintuhoitolan verkkosivuilla kerrotaan: "Heinolan lintuhoitolassa on hoidettu loukkaantuneita luonnonvaraisia lintuja jo vuodesta 1963. Vuosittain hoitoon tulee noin 200-250 lintua, joista 30-40% pystytään palauttamaan luontoon. Ne, joita ei voida syystä tai toisesta vapauttaa, jäävät tarhalle asumaan. Kotimaisten lintujen lisäksi lintutarhalla on nähtävänä erilaisia papukaijoja, jotka tulevat lintutarhalle erilaisten pitovaikeuksien vuoksi." 

Olen vieraillut lintuhoitolassa varmaan joka kesä 80-luvun puolivälistä asti. Monet pitkäikäiset asukit ovat jääneet mieleen. Monelle muullekin, voisi päätellä siitä, että n. 50-vuotiaan, mukavasti rupattelevan harmaapapukaija-Pacon kuolema ylitti Iltalehdenkin uutiskynnyksen. Jutussa kerrotaan myös muista hoitolan lintupersoonista. Oma erityinen suosikkini oli Julli-korppi - sekin nyt jo edesmennyt.

Mutta onhan toki hoitolassa lintuja edelleen ja viime kesänä viihdyin erityisesti tämän pörhistelevän riikinkukon häkin edessä:

Hoitolan alueella on kivoja kukkaistutuksia ja eväiden syömiseen sopivia paikkoja - mainio retkikohde lapsiperheille siis:

Syksyllä 2020 hoitolaan valmistui uusi, komea vesilintutalo viherkattoineen:

Lintuhoitolaa ylläpitää Heinolan kaupunki ja sen lakkauttamisesta säästösyistä on välillä ollut puhetta. Heinolassa toivotaankin valtion mukaantuloa lintuhoitolan kustannusten jakoon. Luonnonvaraiset linnut ovat valtion omaisuutta, joten sikäli valtio voisi kyllä kustannuksiin  osallistua, noin arkijärkisesti ajatellen. Lintujen ystävät voivat toki osallistua toiminnan tukemiseen liittymällä Heinolan Lintutarhan Ystävät ry:hyn tai käydessään antamalla roposensa keräyslippaaseen, "vaivaispöllöön":

(Pyhiin)vaellus Turun Helenan polulla

En ole mikään reipas vaeltaja enkä retkeilijä. En innostu vaeltamisesta erämaissa rinkkaa kantaen, saati teltassa nukkumisesta ynnä muusta spartalaisesta meiningistä. Pidän kuitenkin kävelemisestä, todella. Niinpä unelmalomiani  ovat olleet mukavasti matkatoimiston matkoilla tehdyt Santiago de Compostelan vaellukset. Olen saapunut Compostelaan jo monesta suunnasta, mutta aina kävellyt vain viimeiset reilut sata kilometriä. Matkatavarat ovat kulkeneet bussissa, olen yöpynyt hotelleissa ja syönyt mainioita ravintolaillallisia hyvässä seurassa. Tällaisille "vaelluksille" kunnon Compostelan pyhiinvaeltajat tuhahtelevat mielenosoituksellisesti, mutta mitäpä siitä - mukavaa on ollut.

Kyllä Suomessakin on pyhiinvaellusreittejä. Muutama vuosi sitten teimme kotimaassa "päiväpyhiinvaelluksena" Sastamalan kirkkovaelluksen niin, että kävelimme Karkusta Sastamalaan tuon noin 20 kilometriä pitkän reitin, jonka varrelle jäi neljä kirkkoa, mm. Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. Hieno päivä, ihan ikimuistoinen!

Turussa on viritelty viime vuosina Aurajoen pyhiinvaellusreittejä, joista toinen 35 km pitkä Pietarin polku ja toinen on 8 km pitkä Helenan polku. Pietarin polku vie Liedon kirkolle asti ja matka on sen verran pitkä, että reitti sopii paremmin pyöräiltäväksi. Koska sää ei oikein suosinut - oli viileähkö ja tuulinen päivä - päätimme tyytyä Helenan polkuun. Reitin kartta/opas löytyi suomalaiseen rationaaliseen tapaan kännykän Citynomad-sovelluksesta (kyllä Compostelan simpukankuorimerkinnät sentään olivat kivempia...). Tuomiokirkolta sai ihan oikeaan pyhiinvaellustyyliin ottaa passin, johon sai kerätä leimoja reitin varrelta.

Jätimme auton Tuomiokirkon liepeille (parkkipaikan löytäminen olikin päivän pahin rasti!) ja starttasimme ennen puolta päivää matkaan Piispankatua pitkin kohti Ylioppilaskylää. Siinä matkalla ohitimme muinaisen Kairisten kylän ennen kuin saavuimme Pyhän Katariinan kirkolle. Kirkonmäki on ollut pyhä paikka jo ennen kristinuskoa, sieltä on löytynyt mm. viikinkiaikainen polttokalmisto. Turhaan kokeilimme kirkon ovea, syyspuolen vaeltajille, arkipäivänä ovet eivät auenneet (eivät myöskään myöhemmin Maarian kirkolla).

Idyllisen Nummen kylän kautta matka jatkui Halistenkoskelle. Halistenkosken mylly on mainittu jo 1300-luvun kirjallisissa lähteissä. Kosken ympärillä on ollut monipuolista elinkeinotoimintaa vuosisatojen varrella, verkatehtaasta sahaan.  Mylly on palanut jo aikaa sitten, mutta jäljellä on  Myllärin talo ja sen tiilikellari. Myllärin talossa näytti toimivan kahvila, meillä kuitenkin oli mukana eväsreppu, joten jatkoimme matkaa.

Seuraavaksi saavuimme tuuliselle Koroisten niemelle, jossa kieltämättä kävi mielessä, että keväinen auringonpaisteinen päivä olisi mukavampi retkipäivä. (Valokuvatkin jäivät ottamatta). Niemellä on ollut vilkasta elämää rautakaudelta alkaen. 1200-luvun piispanpalatsin raunioita on  siellä vieläkin nähtävissä. Ann-Christin Antellin tänä keväänä ilmestyneessä viehättävässä romaanissa, Puuvillatehtaan varjossa, muuten kerrotaan juuri Koroisten arkeologisten kaivausten aloittamisesta... Koroisilta löytyi toinenkin kahvila, ja omat eväät ja repun raahaaminen alkoivat melkein harmittaa. Olisihan tässä rakennuksessa kelvannut kahvitella.

Koroisilta saavuimme Maarian keskiaikaiselle kivikirkolle. Istahdimme (vähän arkaillen) uurnalehdon penkeille juomaan kahvit ja henkäisemään ennen loppumatkaa.

Kaupunkiin saavuimme pitkin joen rantaa. Tätä rantaa ei aiemmin ole tullut kuljettuakaan, ja näkymä kaupunkiin ja Tuomiokirkolle oli kiinnostava ja uusi.

Ja vielä loppukaneetiksi ruokapaikkasuositus. Linnakadun Tårget-ravintolasta sai hyvän lounaan mukavassa miljöössä vielä kello 14:n jälkeen. Täysin vatsoin oli hyvä startata kotimatkalle.

Kesäkuussa Kotkassa

Elämysten raportointi totisesti laahaa perässä. Jo kesäkuussa kävimme retkellä Kaakkois-Suomessa (Elimäen Mustilasta olen jo kertonutkin). Tällä reissulla yövyimme Kotkassa, joka oli minulle entuudestaan aivan tuntematon kaupunki. Kannatti käydä kyllä.

Saapuessamme Kotkaan oli ihana kesäkuinen ilta, ei vielä niin helteinen kuin sitten myöhemmin, vaan yksinkertaisesti ihana ilta. Kelpasi siinä tehdä iltakävely Kotkan hienoihin puistoihin - tai oikeastaan ehdimme vain kahteen. Paljon jäi siis vielä näkemättä. Puistoista saa lisätietoa Kotkan kaupungin verkkosivuilta.

Aloitimme iltakävelymme puistoista kuuluisimmasta eli Sapokan vesipuistosta. Niillä tienoin muisti senkin, että Kotka on merikaupunki. Juutuimme venesatamaaan hetkeksi katsomaan kun veneitä laskettiin vesille kuin liukuhihnalta - ja kyllähän niitä jo siellä olikin...

Sapokan laiturissa oli muutama erityisen hieno vanha puuvene - olisi kyllä mahtavaa joskus päästä tällaisella liikenteeseen. No, edes kurkistamaan sisälle veneeseen satamalaiturissa!

Sapokan lahtea oli kiva kierrellä ja tutkailla istutuksia. Samalla retkellä oli siis nähty Elimäellä alppiruusuja ja atsaleoja, ja niitä oli kyllä täälläkin. Ynnä muita ihanuuksia. Kallioita virtaava vesiputous oli hieno yksityiskohta myös. Kotkan kaupungin verkkosivuilla kerrotaan, että puiston suunnittelun keskeiset elementit runsaan ja monipuolisen kasvillisuuden lisäksi ovat vesi, kivi ja valaistus. Uskon, että puisto on hieno eri vuodenaikoina ja eri vuorokauden aikoina, kun myös valaistus pääsee oikeuksiinsa.

Käväisimme vielä Isopuistossa, jonka istutuksista Kotkan kaupungin verkkosivuilla sanotaan: "Ruotsinsalmenkadun varrella, ortodoksisen kirkon edustalla, sijaitsee näyttävä yli tuhannen neliömetrin suuruinen istutusalue. Yli 50 perennalajikkeen lisäksi kukkaloistoa ryhmään tuovat atsaleat ja köynnökset sekä keväisin kymmenet tuhannet kukkasipulit". Kukkapenkit olivatkin tosi näyttäviä, rakastan tällaista runsauden estetiikkaa:

Seuraavan päivän omistimme kokonaan Merikeskus Vellamolle ja sielläkin lähinnä Suomen merimuseolle. Veneilyä tai purjehdusta harrastavalle tämä olisi ihan huippukohde, koska kyllä meidänkin päivämme kului nopeasti ja mielenkiinto säilyi (vaikka tunnustan, että ihan pienimpiä vitriinien kuvatekstejä ei kyllä tutkittu...). 

Olihan siellä niin monenlaista. Otetuista kuvista huomaan, että minua kiinnostivat laivojen sisustusinteriöörit ja laivojen irtaimisto, astiat ym. sellainen. Kuvassa näkyvä hytti on matkustajahöyrylaivan Ariadnen hytti 1920-30 -luvun asussa. Laiva liikennöi tuolloin reitillä Helsinki -Tallinna - Stettin. 

Näissä  kuvissa näkyvä "ylellisyystavara" on löytynyt 1700-luvun puolivälissä Nauvon vesille uponneesta Pietariin matkalla olleesta kauppalaivasta.

Ihan huippupaikka oli museon laiturissa oleva jäänmurtaja Tarmo, johon pääsee kesäkaudella sisälle tutkimaan, miten laivalla on eletty.

Vielä erikseen pitää mainita päivän ruokailusta. Oli tarkoitus poiketa Kotkan Keisarinsatamassa, mutta siellä olikin hääjuhla ja melko ruuhkaista, joten päätimme jatkaa matkaa kotia kohti. Nälkä oli hirveä Loviisan kohdalla. Niinpä ajoimme auton Loviisan torille, jossa minä tarrauduin ensimmäiseen vastaantulijaan ja kysyin, mistä saa hyvää ruokaa. Paikallinen ystävällinen sielu opasti meidät siinä lähellä olevaan ravintola Localeen. Jota voin nyt lämpimästi suositella muillekin, oli kiva paikka ja hyvää ruokaa!

Anu Pentik: Alussa oli siemen (Wäinö Aaltosen museo, Turku)

Anu Pentik on laskujeni mukaan (s. 1942) lähes 80-vuotias. Sitä ei ikinä uskoisi, kun Wäinö Aaltosen museon Alussa oli siemen -näyttelyssä katselee ja kuuntelee videota, jossa hän kertoo taiteellisesta urastaan ennen ja nyt. Palo ei ole sammunut! Päin vastoin, käyttökeramiikan tekijä on nyt päästänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana itsensä irti ja tekee sitä mitä haluaa - taidetta. Jää kyllä ihmettelemään, mistä tuo energia kumpuaa. 

WAM:issa on esillä nimenomaan Pentikin tähän tilaan luoma kokonaisus, jonka valmistelu on kestänyt yli kaksi vuotta.  WAM toimii loistavasti isojen installatioiden esittelypaikkana, olen sen ennenkin todennut. Toki näyttelyssä oli esillä pienempiäkin keramiikkatöitä. Näyttelyn ideana on ilmentää elämänkaaren erilaisia vaiheita ja tunnelmia - useissa töissä symbolina oli voikukka, jota Pentik kertoo rakastavansa. Voisikohan näyttelyä sanoa kirjoittamisen sijaan taiteen menetelmin toteutetuiksi muistelmiksi?

Näyttelyssä oli tosiaan esillä video Pentikin elämästä ja taiteesta. Erityisesti minua puhutteli videolla kohta, jossa Pentik selitti tähän näyttelyyn liittyen, kuinka hän pitkään kokeili ja testasi eri  menetelmiä, joilla tehdään keramiikasta keveästi leijuvia voikukan hahtuvia. Tarpeet kulkivat mukaan ja joutilaan hetken tullen taas kokeiltiin. Kokeilujen tuloksena syntyneet keraamiset hahtuvat olivat ihania! Tuota kaikkea siis vaaditaan: luovuutta, kokeilunhalua, sitkeyttä jne.

Lentoon

Tässä muutama muu kuva. Keskityin ehkä koronan lannistamana näihin iloisiin töihin, toki elämänkaaren varrelle mahtui synkempiäkin otoksia...

Ilon puutarha

Siemeniä

Unelmia

Näyttely on Turun WAM-museossa 19.9. asti.

Kirjat ja elokuvat: 2021 2-kvartaali

On se kumma, kun näitä vähäisiäkään postauksia ei enää selviä kirjoittamaan... Tässä siis myöhässä raportti 2-kvartaalin kirjoista ja elokuvista, mitä nyt niistä enää muistan :)

No, olihan siellä huippuelämyksiäkin. Vuoden ensimmäinen kirjan huippuelämystähti meni Saara Turusen kirjalle Järjettömiä asioita. Se ei varmaan ole objektiivisesti ottaen vuoden tärkein kirja, eikä kielellisesti hohdokkain, jakaakin varmaan mielipiteitä (ihan kuulen korvissani valitusta oman navan kaivelusta). Mutta minulle se oli oikea lukuelämys. Päähenkilöstä jää vähän karu kuva, ei mikään maailman helpoin ihminen läheisilleen. Kirjassa pohditaa naiseutta, perhettä, taiteilijaelämää, Kataloniaa, kulttuurieroja - ja rakkautta, ja rakkautta. Mielestäni kirjan pääteema onkin Carveria lainatakseni "Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta"...

Mukava elämys oli myös Anneli Kannon Rottien pyhimys. Olen aina pitänyt Kannon kirjoista, mutta Veriruusut ja Pyöveli olivat paikoin niin surullisia kirjoja (ihan oikeasti itketti...), että Lahtareiden kohdalla jo luovutin ja jätin väliin. Siksi olinkin niin iloinen, kun tämä uusin kirja oli tunnesävyltään melko neutraali, mutta muuten yhtä hyvä kuin nuo kaksi edellä mainittua lukemaani  kirjaa. Näin historian ystävälle mukavaa lukemista olivat tässä kvartaalissa myös Alakosken Pumpulienkeli ja Bertellin Oma maa.

Kesän urakka on ollut perehtyä Eeva Joenpeltoon, jonka juhlavuotta vietetään. Neliosaisen Lohja-sarjan lukeminen alkoi tahneasti, mutta kyllä se sitten vei mukanaan. Mutta esim. Väinö Linnaan verrattuna romaanihenkilöt on kuvattu niin kylmästi, on vaikea pitää kenestäkään. Linna osaa muutamalla lauseella kuvata jonkun  ihmisen niin, että on ymmärtävinään millaisesta ihmisestä on kyse, mitä hänen motiivinsa on. Se sijaan Joenpellon hahmot jäävät arvoitukseksi. Miksi he käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät?

Elokuvissa en mitään huonoa nähnytkään, kaikki neljä tässä kvartaalissa näkemääni elokuvaa olivat jollakin lailla hyviä. Huippuelämystähti meni Fennellin Lupaava nuori  nainen -elokuvalle. En tavallisesti katso trillereitä/jännäreitä, mutta tämä oli enemmän psykologista jännitystä, jossa kuvasto oli aika kesyä. Sellaisia pystyn juuri ja juuri katsomaan. Lupaava nuori  nainen -elokuva muistutti mielestäni jotenkin Fincherin Gone girliä. Samaa näissä leffoissa oli ainakin se, että naiskuva oli vähän tavallista räväkämpi. 

Naivistit Iittalassa 2021

Useana kesänä lähimatkakohteena on ollut Naivistit Iittalassa -näyttely. Näyttelyssä näkee vuodesta toiseen osin samojen taitelijoiden töitä, osin on mukana aina uusiakin nimiä. Joten yllättymään pääsee aina. Matka on juuri sopivan lyhyt päiväretkeksi ja aina sieltä on palannut hyväntuulisena ja piristyneenä. Niin tänäkin vuonna, vaikka olosuhteet olivat mitä olivat, lähes 30 astetta hellettä ja puukoulun yläkerta oli tukahduttavan kuuma. No, alakerrassa ja varjon  puolella pärjäsi. Ja viisaasti valitsimme kesäkuisen maanantaipäivän, jolloin muuten oli varsin rauhallista.

Naivistit taitelijoina jakaantuvat itseoppineisiin taiteilijoihin ja koulutettuihin taiteilijoihin, jotka ovat valinneet ilmaisuvälineekseen naivisimin. Naivisimi ei tarkoita vain jotain pikkutarkkaa tai hullunhauskaa tai pilakuvamaista lähestymistapaa, joskin sellaistakin toki paljon näkee. Tämä maalaus lienee puhdasoppinen esimerkki siitä, miten naivisimi ehkä yleisesti mielletään. Ja onhan tämä huikea, piti ihan toviksi jäädä tämän eteen muistelemaan mennyttä maailmaa, kauppa-autoja ja muuta sellaista:

Kivijärvi, Reijo: Muistojemme kulta-aika

Naivismi voi ilmentyä vähemmän ilmeisinkin tavoin, vaikkapa pelkistyksenä ja ennakkoluulottomana värienkäyttönä, kuten tässä teoksessa:

Orkoneva, Marjaana: Saari

Naivisimi voi ilmeitä surrealismin tapaisina piirteinä:

Hemminki, Panu: Kaikki on mahdollista

Tai ehkä vain kansantaiteenomaisina piirteinä:

Salo, Sirkku: Elämän riemu

Syystä tai toisesta minuun vetoavat keramiikkatyöt ja muutkin veistokset. Valitettavasti jäi dokumentoimatta tämän Esa Leppäsen kierrätystaideteoksen nimi, mutta vauhdikas kettu ja kana -parivaljakko oli:

Eino Viikilän koirat ovat suunnattoman sympaattisia hahmoja:

Viikilä, Eino: Rakkauskirje

Viikilä, Eino: Ruokaa odotellessa

Hellepäivänä koin myös syvää yhteisyyttä tämän kuumudesta kärsivän/nauttivan hahmon kanssa:

Ylikoski, Miia: Puutarhuri

Tänäkin vuonna näyttelyyn voi tutustua joka päivä 29.8. asti klo10-19. Samalla voi poiketa vaikkapa Iittalan lasimuseossa tutustumassa Suomen lasitaiteen ikonit ja niiden tekijät - näyttelyyn. Ja onhan siellä paljon muutakin, lisätietoa täältä: https://iittalavillage.fi/