Kannattiko jonottaa puoli tuntia? : Amos Rex ja teamLab

No kyllä kannatti. Jo pelkän arkkitehtuurin takia. Vanha osa, funkkistyyliä edustava Lasipalatsi, on valmistunut vuonna 1936. Amos Rexin museon rakennustyöt ja siihen liittyvät Lasipalatsin peruskorjaustyöt alkoivat tammikuussa 2016. Rakennusprojektissa vanha Lasipalatsi ja maan alle sijoittuva taidemuseon uudisosa on nivottu hienosti yhteen.  Lasipalatsiin sijoittuvat uuden taidemuseon sisäänkäynti, myymälätilat, aulatilat ja museokonseptiin liittyvä elokuvateatteri Bio Rex (pakko päästä katsomaan sinne joku elokuva!). Myös museovieraita palvelee Amos Rexin välittömässä yhteydessä tyylikäs Cafe / Bar / Ravintola Lasipalatsi. Tässä muutama kuva näistä hienosta funkkistiloista:

Bio Rexin aula Eduskuntatalo-näkymin

Bio Rexin aitiot, siis AITIOT!

Bar Lasipalatsin eleganssia

Uudet, holvimaiset näyttelytilat löytyvät maan alta. Holvithan näkyvät Lasipalatsin tapahtuma-aukiolle kupoleina, jotka näyttivät herättävän aukion eloon ihan arkiaamunakin - kiipelijöitä ja ikkunoista kurkistelijoita riitti... Tässä kuvia katosta ja kattoikkunoista museon ala-aulassa:

Näyttelyksi Amos Rex lupailee mm. teknisesti kokeilevaa nykytaidetta. Ja kuten kaikki uutisten jonotuskuvista varmaan tietävät, Amos Rexin avajaisnäyttelystä vastaakin tokiolainen taiteiljakollektiivi teamLab digitaalisella taiteellaan. Maanantaina käydessämme jonot eivät olleet kuitenkaan niin hillittömät kuin uutiskuvista voisi päätellä.

Pidin teamLab-näyttelystä kovasti. Tilat imivät väkijoukot sisäänsä ihmeellisellä tavalla. Pimeissä saleissa pystyi vaeltamaan omiin vaikutelmiinsa vajoten ja muut ympärillä eivät häirinneet. Mielummin päinvastoin: oli ilo katsoa lasten riemua ja reaktioita taiteeseen. Juuri lapsia ajatellen oli hieno idea, että Graffiti Nature -salin teokseen saattoi osallistua värittämällä oman kuvansa. Oma lintumme ilmeisesti kohtasi kuolemansa heti skannaamisen jälkeen  "ekosysteemissä" niin nopeasti, että emme ehtineet sitä edes nähdä heijastettuna...:

Yhteistyöllä väritetty lintumme

Samainen Graffiti Nature -teos sai minut näkemään oman aviopuolison aivan "uudessa valossa", kun musta nahkatakki toimi mainiona alustana heijastuksille.  Merta ja veden liikettä kuvaavat salit teoksineen (Black Waves ja Vortex of Light Particles) taas rauhoittivat ja saivat verenpaineen laskemaan.

Jäi luottavainen olo, että Amos Rexiltä on lupa odottaa hienoja elämyksiä myös jatkossa.

Parasta juuri nyt: Nalle Puh & co

Kuva: Engl. Wikipedia

Syksyn kiireissä elimistö vaatii hyviä yöunia. Ei olisi varaa pyöriä illalla sängyssä unta odottamassa. Nyt olen keksinyt täydellisen rentoutus- ja nukahtamislääkkeen.

Joka ilta etsin Yle Areenasta uuden osan Nalle Puh -kuunnelmaa (kesto sopivasti 11 minuttia per osa). A. A. Milnen kirjoja uskollisesti seuraavien Nalle Puh- ja Nalle Puh rakentaa talon -kuunnelmien kaikki osat ovat taas elokuun lopussa tulleet kuunneltaviksi vuoden ajaksi Areenaan. Pentti Kemppaisen ohjaamassa sarjassa on kaikkiaan 35 osaa. Mahdollisuus kuunteluun kannattaa hyödyntää - tämä on parasta lasten- ja toki aikuistenkin kulttuuria, mitä ikimaailmassa Suomessa on ollut tarjolla. Kuten Areenan esittelytekstissä sanotaan: "Kun Matti Pellonpää ja Kari Väänänen vuonna 1991 antoivat äänensä Nalle Puhille, muodostui kahden Milnen klassikkokirjan luennasta itsestään klassikko. Tätä lastenohjelmaa aikuisetkin kuuntelivat herkeämättä".

Pellonpää (voi, miten ikävä häntä tuleekaan!) antaa äänet Nalle Puhille, Ihaalle ja Nasulle, ja Väänänen hoitaa suvereenisti kertojan tointa ja kaikki muut hahmot. Näyttelijäntyö on ihan uskomattoman herkullista. Kersti Juvan suomennos on fantastinen.

Jos minä olisin diktaattori, määräisin että kaikissa Suomen lapsiperheissä pitäisi päivän päätteeksi koko perheen yhdessä kuunnella tätä kuunnelmaa. Ja kaikenikäisille suosittelen sitä muuten vaan!

Kirjat ja elokuvat: 2018 2-3 -kvartaalit

Menneeseen kaksoiskvartaaliin sisältyy kolmen kuukauden vuorotteluvapaa, jonka aikana kuvittelin lukevani tosi paljon. Luinkin kyllä, mutta ehdin paljon vähemmän kuin olin ajatellut. Oli kaikenlaista askaretta ja kiirettä, ja ihan kesähelteetkin vetäisivät kuitiksi. Niinpä kaikenlainen kulttuurinharrastaminen, jopa lukeminen jäi melko vähiin. En selvinnyt edes 2. kvartaalin yhteenvetoa tekemään, joten se tulee tässä, yhdistettynä 2-3 -kvartaalien yhteenvetona.

Huhtikuussa pohdin  paljon elämäkerrallista/omaelämäkerrallista kirjoittamista. Tuntuu siltä, että omaelämäkerrallisuus kiinnostaa ja että julkisuudessa haastatellaan paljon nimenomaan omaelämäkerrallista kirjallisuutta kirjoittaneita kirjailjoita. (Mieleen lähiajoilta tulee esim. Laura Manninen, joka kuvasi perheväkivaltaa kirjassaan Kaikki anteeksi tai Selja Ahava, joka kuvasi kirjassaan Ennen kuin  mieheni katoaa miehensä transsukupuolisuutta). Kevään hauskin kirjallisuusvyyhti liittyi kuitenkin Saara Turusen mainioon romaaniin Sivuhenkilö (Tammi, 2018), jossa hän muun ohessa (enemmän tai vähemmän todenmukaisesti, who knows...) kuvasi Rakkaudenhirviö-romaaninsa (Tammi, 2015) vastaanottoa ja erityisesti Hesarin  Antti Majanderin arvostelua siitä. Hän puhui asiasta myös lehtihaastatteluissa. Antti Majander taas vastasi Hesarin palstoilla: "Saara Turunen kirjoitti romaanin siitä, kuinka HS:n kritiikki romautti aloittelevan kirjailijan – Nyt Antti Majander vastaa, vähättelikö hän nuoren naisen kokemuksia". Minua edestakaisin vellova keskustelu kirjoissa ja lehdissä jotenkin huvitti suuresti. Mutta Turusen molemmista kirjoista pidin siis tosi kovasti!

Kiinnostuin  Elizabeth Stroutin ensimmäisestä suomennetusta kirjasta, Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018),  välittömästi kun kuulin että taannoinen tv-sarja, Olive Kitteridge, perustuu Stroutin Pulitzer-palkittuun kirjaan. Kirja oli kaikessa fragmentaarisuudessaan miellyttävää luettavaa. Kirjoittajaa on paljon verrattu Alice Munroon. Minulle tuli taas mieleen Colm Toibin tai John Williamsin Stoner, kirjoitustyylissä oli jotain samaa.

Vuotta 1918 on käsitelty taas monissa romaaneissa. Niistä luin näissä kvartaaleissa Heidi Köngäksen Sandran (Otava, 2017), jossa kuvattiin asuinpaikkansa vuoksi sotaan mukaan sotkeutunutta perhettä. Lukemistani kuvauksista vieläkin vahvempi oli kuitenkin Jari Järvelän Kosken kahta puolta (Tammi, 2018), jossa on kekseliäästi käytetty useita lapsen näkökulmia: 1918 kuvataan mummojen (tuolloisten lapsien) Ainon ja Sofian näkökulmasta, ja koko tarinan kertojana on lapsenlapsi 70-luvulla. Hieno tarina, huippuelämys!

Huippuelämykset loistivat poissaolollaan, kunnes tässä lopussa oikein ruuhkaantuivat, kun heti Järvelän jälkeen tartuin Minna Rytisalon Rouva C -romaaniin (Gummerus, 2017). Rytisalo kirjoittaa jotenkin juuri sellaista kieltä, josta minä nautin ja kun tällä kertaa vielä aiheena oli  niin  mielenkiintoinen ihminen kuin Minna Canth, niin kirjahan piti lukea ihan ahmimalla. Huippuelämys!

Elokuvarintamalla on ollut aika tylsää. Eniten mieltä lämmitti Spike Leen Blackkklansman.

Michel Sittow (Kumu, 16.9.2018 asti)

Muistan  pitäneeni paljon Jaan Krossin novellista Neljä monologia Anno 1506 (kirjassa Kleion silmien alla, Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1987). Tuo novelli esitteli minulle virolaisen maalarin Michel Sittowin (1469-1525). Myöhemmin kuulin, että novellilla oli oma osuutensa jo unohdetun ja vähän tuntemattomaksi jääneen taiteilijan uudelleenlöytämisessä.

Novellin ensimmäinen puheenvuoro on Sittowin isäpuolen, jonka kanssa Sittow käräjöi suomenruotsalaissyntyisen äitinsä, Margarethe Molneren omaisuudesta. Isäpuoli kertoo, kuinka Tallinnan lasi- ja maalarimestarien kilta vaatii Sittowilta - monissa hoveissa ansioituneelta kuvataitelijalta - kisällivuotta Tallinnassa ennen mestarin arvonimen myöntämistä. Niin katkera kuin isäpuoli onkin omaisuusriidasta, hänen täytyyy tunnustaa killan vaatimus kohtuuttomaksi:

"... minä en peräänny tuumaakaan kahdesta omasta Rataskaivon talostani enkä hopeasta enkä maalarinverstaan tarvekaluista, vaikka tuomioistuin määräisi ne tuolle sävyisälle keskustelijalle kuinka hyvänsä, mutta sen minä sanon: sellaisia maalauksia ei ole Tallinnassa nähty iki päivinä, puhumattkaan siitä että joku tästä kaupungista kotoisin oleva mies olisi koskaan kyennyt maalamaan sellaisia."

Toinen puheenvuoro kuuluu suutarintyttärelle, kaunottarelle, johon Sittow on iskenyt silmänsä. Tyttö tuntee suurta alemmuutta kansainvälisen taiteilijan rinnalla, eikä oikein uskalla uskoa rakkauden mahdollisuuteen:

"... ja sitten hän kysyi: 'Neito, kuka sinä olet?' Ja minä mutisin oman nimeni ja kerroin että olen suutari Rumpin tytär tästä samasta kaupungista ja katsoin isään päin, jotta hän tajuaisi tämän olevan minun isäni. Mutta hän vain katsoi minua ja sitten ympärilläolijoita ja sanoi jotenkin  enemmän heille kuin minulle: ' Totta tosiaan - kun kerran Vapahtaja saattoi olla nasaretilaisen puusepän poika - niin miksi sinä et voisi olla tallinnalaisen suutarin tytär?'"

Kolmas novellin äänessäolija on Tallinnan lasi-ja maalarimestarien killan puheenjohtaja, joka tulkitsee ammattikunnan sääntöä eli skraata tiukkaakin tiukemmin. Hän pitää kiinni kisällivuodesta ja mestarinäytteen tekemisestä.:

"Ja sitten minä kysyn heiltä: ammttiveljet, seisooko siinä [skraassa]sitten, että niihin joiden väitetään sutineen kolmen kuninkaan konterfeit - niihin meidän skraamme ei sovellu, heidän edessään meidän skraamme on tyhjää sanahelinää ja he voivat marssia sisään meidän ammattikuntaamme milloin ikinä lystäävät, koska  n o i n suuria herroja kohtaan meillä ei voi olla enää mitään ammattitaidon tutkimuksen vaatimusta..."

Ja se neljäs puhuja onkin sitten itse Michel Sittow, jonka jätän siteeraamatta. Jokainen voi miettiä, miltä Euroopan hoveissa tunnetusta konterfeijarista eli muotokuvamaalarista tuollainen vaatimus kisällinä toimimisesta tuntuu. Ja se kun on ehtona ihanan suutarintyttären vaimoksi saamisessa...

Sittowin vähälukuisista töistä 19 on esillä Tallinnan Kumu-museossa 16.9. asti. Näyttely on äärimmäisen viehättävä. Hyvä muotokuva kertoo kohteestaan kaiken. Tässä pari esimerkkiä Sittowin taIdonnäytteistä. Maalauksia katsoessa tuntuu kuin  tietäisi tarkkaan, millaisia miehiä nämä kuvien herrat ovat - uskomattoman hienoja muotokuvia siis.

Portrait of Diego de Guevara

Portrait of a Man with a Rosary 

Helsingin sanomien artikkelista voi lukea lisää Michel Sittowista.

Kuopiolainen Muikkuravintola Sampo

Heti Sampon eteisessä vastaan tulee lyömätön slogan: "Kaikki kävijät tuottavat minulle pelkkää iloa - toiset tulemalla, toiset lähtemällä"... niinpä.

Ravintolan henkilökunnalla on mukavan leppoisa, savolainen (ja huom! ei yhtään väkinäinen...) meininki. Savolaisuus ulottuu ruokalistaan asti, johon voit tutustua tästä pdf-linkistä. Koska käyn niin harvakseltaan (= muutaman vuoden välein), tilaan kyllä joka kerta nämä "Paestetut muikut Sampon tyyliin", mutta varmasti kaikki muukin on yhtä maukasta:

Ravintola on tosi vanha ja perinteinen (30-luvulta?), tämän hetken sisustus lienee jostakin 70-luvulta. On ihanaa, että on olemassa joku paikka, jota ei panna viiden vuoden välein uusiksi. Suomessa voitaisiin mielestäni yleensäkin uskoa enemmän perinteisten paikkojen vetovoimaan.

Ravintola jakaantuu ns. karvalakkipuoleen eli sisäänkäyntipuolen pubiin ja peremmällä olevaan valkoisten pöytäliinojen saliin. Tällä kertaa söimme ihan vaan pubin puolella. Paikassa on kosolti charmia, se on sellainen paikka, että jos harrastaisin ravintoloissa istuskelua ja oluen ottamista, tänne voisin unohtua lounaalta iltaan asti. Tällä kertaa ei tullut tarkistettua, vieläkö vanhanaikainen kolikkojukebox on paikoillaan - mutta minnekäs se olisi hävinnyt?

Sampo löytyy sieltä sataman suunnasta, osoitteesta Kauppakatu 13.

Serlachius-museo Göstassa

Ensimmäisen kerran vierailimme Serlachiuksen museoissa 2014, kun Gösta oli vasta avattu. Tänä kesänä Gösta-museossa on 16.9. asti esillä Belgian tunnetuimpiin nykytaiteilijoihin kuuluvan Koen Vanmechelenin Kyse on ajasta -näyttely. Näyttely esittelee taiteilijan tuotantoa ensi kertaa Suomessa ja Pohjoismaissa. Alkukesästä kun näyttelyn eläviä kanoja esiteltiin mediassa, tuli heti sellainen olo, että tuonne... kesäkanoista kun on taloudessamme haaveiltu ajoittain.

Vanmechelenin näyttely herätti ajatuksia, osin se tuntuikin enemmän yhteiskunnalliselta puheenvuorolta kuin kuvataiteelta, mutta ihan hyvä niin. Vanmechelen on huolissaan maapallon tilasta ja ihmisen tulevaisuudesta lajina. Näyttelyssä esillä olevat elävät kanat liittyvät taiteilijan biokulttuurista monimuotoisuutta edistävään kanojen risteytyshankkeeseen,  Cosmopolitan Chicken Projectiin (CCP). Jokainen uusi kanasukupolvi on osoittautunut edellistä elinvoimaisemmaksi, pitkäikäisemmäksi, vastustuskykyisemmäksi ja vähemmän aggressiiviseksi. Nyt myös suomalainen maatiaiskana on osa risteytyskokeiluja. Göstan pihalla ja puistossa mellasti paitsi kanoja myös villihkön näköisiä sikoja:

Museon sisätiloissa oli esillä kuvataidetta, ei kovin konservatiivista sekään: Vanmechelenin teoksissa yhdistyvät  maalaus, piirustus, valokuva, innovatiiviset 3D-tekniikat, videotaide, installaatiot ja puuveistokset. Myös esillä olevat työt liittyivät paljolti kanoihin. (Huom! Yhtään kanaa ei ole tapettu taideteosten vuoksi, vakuutettiin opasteissa):

Göstassa oli esillä monta muutakin näyttelyä. Sampsa Virkajärven näyttely, joka koostui kahdesta videoteoksesta, osui suoraan hermoon henkilökohtaisen ajankohtaisuutensa vuoksi. Toinen videoteoksista pohti äidin liukumista tavoittamattomiin muistisairauden edetessä ja toisessa videossa pohdittin suhdetta jo kuolleeseen isään. Iäkkäiden omaisten kanssa eläneenä/elävänä, nuo ajatukset tuntuivat hyvin tutuilta.

Yhden näyttelyn yhteydessä sai esillä olevista tarpeista myös tehdä oman asetelman ja enpä malta olla esittelemättä tätä pelkistettyä Memento mori -asetelmaani:

Serlachiuksen museot Mäntässä ovat hieno retkikohde. Göstassa on tasokas ravintola, mutta me söimme raikkaan salaattilounaan Autereen tuvan kesäkahvilassa, Kahvilan varjoinen terassi oli helteisenä kesäpäivänä ihan nappivalinta ruokapaikaksi.

Retkellä Laukon kartanossa

Pari vuotta sitten kuulin, että Laukon kartano on avattu matkailulle. Sen verran kuuluisahan kartano on (esim. torppareiden häädöistä 1907 ja valkohäntäpeuroista), että laitoin Laukon vierailun välittömästi to do -listalleni. Minua viehättää kartano- ja säätyläiselämä, kuten blogistakin varmaan on  huomannut...

Laukon kartano mainittiin ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä jo 1400-luvun alussa. Vuoteen 1817 asti Laukko kuului Kurki-suvulle. Kurki-sukuun, Klaus Kurkeen, on yhdistetty (totuuden vastaisesti, näin meille kerrottiin) synkkä Elinan surma -balladi. Kurkien jälkeen omistajat ovat vaihtuneet tiheästi, viimeisimpiä omistajia ovat  Haarla- ja nykyisin Lagerstam-suku.

Opimme käynnillämme paljon kartanon historiasta. Edellä mainittujen torpparihäätöjen ja peurojen lisäksi  esim. sen, että Elias Lönnrot oli nuoruudessaan Törngren-suvun kotiopettajana Laukossa ja keräsi siellä työväeltä ja torppareilta tarinoita ja runoja (mm. sen Elinan surma -balladin). Lönnrot päiväsikin 1849 Laukossa Kalevalan, jonka hän omisti suojelijalleen Eva Törngrenille. Uutta  tietoa oli sekin, että kartano oli 1970-luvulta alkaen n. 30 vuotta merkittävä tekijä ravihevosten kasvatuksessa ja jalostuksessa (no, hämärästi muistan kuulleeni Houston Laukko -hevosesta...). Kartanon pitkään historiaan mahtuu monenlaisia käänteitä!

Mutta nyt Lagerstam-suvun nuori polvi on siis avannut kartanon laajemmin matkailukäyttöön. Kohde on mukavan monipuolinen. Koko alueelle pääsee pääsylipulla tai museokortilla (!). Jo pelkkä kartanomiljöön ja rakennusten ihastelu riittäisi ohjelmaksi. Mutta kartanon tilossa on myös monia, vuosittain vaihtuvia näyttelyitä. Tallirakennuksessa on laadukas, lähiruokaan panostava lounasravintola, mukava kahvila, ja vielä tyylikäs puotikin (näihin toki pääsee ilman pääsylippuakin).

Sokerina pohjalla on kesäkauden konsertti- ym. ohjelma. Me kävimme Laukossa sellaisena viikonloppuna, kun siellä oli ulkolavalla Elinan surma -balladia koskevaa ohjelmaa: kirjailija Kristiina Vuorta hastatteli hänen uutuuskirjastaan itse kartanonrouva Leena Lagerstam ja sen jälkeen oli vielä luentaesitys Elinan surma -näytelmän tekstistä. Kun sää suosi, oli oikein mukava kuunnella näitä esityksiä puutarhatuoleissa lepäillen ja aurinkoa ottaen. Heinäkuun toisena viikonloppuna on luvassa ristiretkiaikaan liittyvä festivaali ja konsertteja on monenmoisia  - esim. 14.7. Anssi Tikanmäen Orkesteri soittaa legendaarisia Maisemakuvia Suomesta -kappaleita. Ohjelman ansiosta Laukossa voisi siis käydä vaikka monta kertaa kesässä.

Joskus tekisi myös mieli kokeilla Laukontorilta Laukkoon -risteilyä, joka kestää pari tuntia suuntaansa. Uutta tietoa minulle oli myös se, että Tampereen Laukontori on saanut nimensä Laukon kartanosta, kartanon tuotteita kun on tuotu torille myytäväksi.