Taidekoti Kirpilä ja Reitzin säätiön taidekokoelma

Vierailin joulukuisena sunnuntaina kahdessa yksityisen säätiön taidekokoelmassa Helsingin Töölössä: Taidekoti Kirpilässä ja Reitzin säätiön kokoelmassa. Ne sijaitsivat kätevästi lähekkäin. Taidekoti Kirpilässä oli yleisöopastus sunnuntaina klo 12.30 alkaen ja Reitzin säätiön kokoelmassa klo 14.30 alken, joten vierailut olivat kätevästi yhdistettävissä samaan päivään. Molemmat sijaitsivat komeiden töölöläiskerrostalojen ylimmissä kerroksissa ja sisään pääsi hauskasti ovikelloa soitellen (!). Kumpaankin oli säätiön sääntöjen mukaan maksuton sisäänpääsy.

Taidekoti Kirpilä oli lääketieteen lisensiaatti Juhani Kirpilän (1931–1988) ja hänen elämänkumppaninsa, antiikkikauppias Karl (Kalle) Rosenqvistin koti vuosina 1979–1988. Taidekoti on vallannut huikeat 350 neliötä töölöläisen funkistalon ylimmästä kerroksesta. Ihan suoranaisesta kotimuseosta ei ole kysymys, vaan tila yhdistää entisen kodin henkeä ja toimivaa näyttelytilaa. Taidekoti Kirpilä avattiin yleisölle kesäkuun 3. päivänä 1992. 

Kirpilän kokoelman vanhimmat teokset (esim. Pekka Halosen maalauksia) Juhani Kirpilä on perinyt vanhemmiltaan. Kirpilän kokoelmaa ei enää aktiivisesti kartuteta, mutta koska kokoelma on niin laaja (n. 540 teosta), siitä on esillä aina vain vaihtuva osa. Kokoelmassa oli erityisen paljon hienoja muotokuvia. Ymmärsin, että niistä iso osa on tullut toiselta keräilijältä ostetun kokoelman mukana. Pidin Kirpilän kokoelmasta ja kodinomaisesta ympäristöstöstä kovasti. Kengätkin jätettiin eteiseen. Erityisesti ilahdutti, se että nimenomaan mainittiin, että taidekodin tuoleilla ja sohvissa voi vapaasti istuskella - niin kuin kylässä käydessä tehdään... 

Näkymä ikkunasta Töölön kaduille.

Sohvaryhmä kutsuu istumaan.

A. Cawén: Äiti ja lapsi (1922)

A. Kanervan muotokuva Åke Mattaksesta (1961)

E. Lydén: Omakuva (1904), L. Tuokkola: "Kussa mun kotkani kulkeekin..." (1982)

E. Sesemanin Omakuva (1944)

Ruut Brykin tarjotin (1950-luku?)

I. Nylynd: Katu Dar es Salaamissa (1969)

V. Kunnas: Hyasinttiasetelma (1928)

Reitzin säätiön kokoelma taas sijaitsee 1920-1950 -luvuilla grynderinä toimineen  Lauri Reitzin ja hänen puolisonsa Marian entisessä kodissa. Tilaa on muokattu Kirpilään verrattuna museomaisempaan tyyliin ja kokoelmassa on paitsi maalauksia, myös runsaasti esineistöä (hopeaa, kelloja, aseita, posliinia ja muita taide-esineitä). Reitzin kokoelmaa kartutetaan aktiivisesti, ja muistinkin nähneeni välillä uutisia, että esim. Sothebylta on ostettu suomalaista taidetta säätiön kokoelmiin. Säätiön kokoelma käsittää internetsivujen mukaan 187 maalausta, joista iso osa on vanhempaa arvotaidetta  (Schjerfbeck, Edelfelt, Järnefelt, Wiik, Simberg jne.). Etenkin Schjerfbeckin maalauksia oli hieno valikoima.

Runsasta esineistöä maalausten lisäksi.

Erillinen asehuone.

Meissen-posliinia.

Valikoima Schjerfbeckejä.

Von Wrightejä.

Victor Westerholmia.

Paitsi taide, nuo arvorakennukset tekivät kyllä säväyksen. Mitkä näköalat noiden museoiden ikkunoista avautuivatkaan! Hienoa, että kokoelmat on avattu tutustuttaviksi paitsi ryhmille, myös meille omin päin kulkeville kävijöille.

Valopolulla

Nykyään on kovasti muotia tehdä erilaisia valaistuja elämyskohteita. Ja hyvä niin, kyllä Suomen pimeään syksyyn valaistusta kaivataan. En nyt osaa huolestua mistään avaruuteen lähtevästä valosaasteestakaan, koska yleensä nämä ovat vähän sellaisia popup-tapahtumia, kestävät korkeintaan pari viikkoa. Parin viikon aikana moni ehtii iloita valoista, jos verrataan näitä ilotulituksiin. On tämä minusta ekologisestikin järkevämpää ilotulituksiin verrattuna. Tosin tunnustan rakastavani niitäkin, mutta näen niissä kyllä vähän ongelmaa: tuhansilla euroilla paukutetaan taivaalle hetkellinen valoshow, joka aiheuttaa monille eläimille ahdistusta...

Niinpä tervehdin  ilolla kotikaupunkini 100-vuotisjuhlan kunniaksi kaupunkilaisille tarjoamaa Forssan Kehräämöalueen valopolkua. Eihän tämä mikään Helsinki Lux ole, mutta kiva kokemus kaikin puolin. Kehräämöalue jo itsessään on upea, vanhoja hienoja teollisuusrakennuksia. Alue on aika kirkkaasti valaistu, joten ihan otollisin paikka se ei valopolulle siinä mielessä ole, mutta rakennusten, lumisen luonnon ja valojen yhdistelmä on kyllä viehättävä. Alueella on paljon komeita puita, joita oli valaistu eri tavoin ja Kuhalankoskikin on saanut sähäkämmän värin.

Valopolun valot syttyvät hämärän tullen vielä noin viikon ajan ja luulenpa, että iltakävelyt suuntautuvat nyt sinne päin. 

Kirjat ja elokuvat: 2023 3-kvartaali

Tässä kvartaalissa olen lukenut paljon, mutta huippuelämystähtiä ei taida kuitenkaan olla jaossa.  Toki hyviä kirjaelämyksiä on tullut vastaan, ja ne ovat olleet hyvin kaksijakoisia.

Sitä "raskaampaa" puolta edustavat omaelämäkerralliset perhekriisien kuvaukset. Sain viimein luettua Joonatan Tolan moniongelmaista lapsuuden perhettään kuvaavat kirjat (Punainen planeetta ja Hullut ihanat linnut). Perhe-elämä on ollut rajua isän mielenterveysongelmien ja äidin aina pahenevan MS-taudin aiheuttamien tilanteiden vuoksi. Tilanteet johtavat huostaanottoon, sisjaisperheisiin, laitoshoitoon jne. Mutta kaiken tämän Tola kuvaa jotenkin niin värikkäästi ja lennokkaasti, että lukeminen ei käy liian raskaaksi. 

Toinen vaikutuksen tehnyt perhekriisikuvaus, tällä kertaa tarina äidin näkökulmasta, oli Maria Peuran Esikoinen. Kirjassa käydään läpi myös kirjailjian omia lapsuudentraumoja, traumojen ylisukupolvisuutta. Mutta tärkein anti on sen kuvaaminen, miten aseeton vanhempi on, kun lapsen asiat alkavat mennä pieleen, miten voimattomaksi itsensä tuntee ja voi vain toivoa parasta. Kuinka raskasta on antaa lapsensa pois sijaishoitoon. Kirja on myös kaunokirjallisesti vahvaa tekstiä.

Näiden raskaiden kuvausten vastapainoksi kevyttä, kivaa lukemista ovat olleet 1800-luvulle sjoittuneet Jane Austen -pastissit. Sophie Irwinin kirjassa Seurapiirineidon opas onnenongintaan vuosi on 1818 ja Kitty Talbotin täytyy löytää varakas mies nopeasti. Hänen juonittelunsa paljastuvat kuitenkin lordi Radcliffelle, joka päättää suojella pikkuveljensä ongenonkijalta. Klassinen juoni! Kuin myös Lynn Messinan dekkarisarjassa, josta on ilmestynyt jo 2  osaa: Murha paremmissa piireissä ja Jadetikarin arvoitus. Aika ja paikka sama: 1800-luvun alku ja Lontoo. Päähenkilö on sukulaisten hoivissa elävä ikäneito Beatrice Hyde-Clare, joka rikoksia tutkiessaan tutustuu Kesgraven herttuaan. Rikosten lomassa seurataan suhteen (verkkaista!) kehittymistä.

Maininnan arvoisia kirjoja luin myös luottokirjailijoiltani. Esim. Petri Tammista on aina ilo lukea, vaikka Urhelijaelämäkerran urheiluaihe ei ehkä puraise parhaiten. Elizabet Stroutrin koronakuvaus Lucy meren rannalla oli taattua tavaraa, samoin Liane Moriartyn Kolme toivetta tarjosi taatun, vetävän tarinan.

Elokuvissa en juuri käynyt. Toki Kaurismäen Kuolleet lehdet tuli katsottua. Pidinkin siitä kovasti, eniten ehkä siitä, että elokuva loppui onnellisesti (toivottavasti en tällä kommentilla enää spoilaa elokuvaa keneltäkään).

Ryoji Ikeda (Amox Rex 27.9.2023–25.2.2024)

On tunnustettava, että kun näin televisiossa esittelyn tästä Ikedan näyttelystä, ensimmäinen ajatukseni oli, että tuota en välttämättä mene katsomaan. Mutta niin vain kävi, että maanantai-iltapäivänä roikuin ensin Eläinmuseon ovessa, huomatakseni taas, että useimmat museot ovat suljettuja juuri maanantaisin... Paitsi Amos Rex, ja niinpä suuntasin askeleeni sinne.

Sattuneesta syystä olin aika väsynyt, ja ehkä juuri siksi vastaanottavaisempi tällaiselle digitaaliselle taiteelle. (No, ekan näyttelyhuoneen strobotaide piti ohittaa kyllä pikavilkaisulla...). Mutta seuraavan salin isot näytöt olivat väsyneessä mielentilassa tavallaan aika maagisia. Kun oli maanantai, museossa oli mukavan väljää. Pystyin rauhassa istumaan salin seinustalla ja uppoamaan isojen näyttöjen vaihtuvaan kuvastoon.

En ollut etukäteen juuri tutustunut siihen, mitä on esillä. Erilaiset datamassat valuivat valtavilla näytöillä. Osa oli ihan rekisteritekstiä tai numeerista tietoa, osa tuntui vahvasti taiteellisesti käsitellyltä datalta. Mutta pikkuhiljaa massasta alkoi erottua datatyyppejä: nämähän on jotakin astronomiaan ja tähtitieteeseen liittyviä juttuja - nämä on on kyllä lentokoneiden reittejä - onko nämä satelliittien reittejä maapallon ympäri - voisko tämä olla laserkeilausaineistoa - tää on kyllä selvä piirilevy - mutta nyt siirryttiin kyllä lääketieteeseen - mitäs aivokuvantamiseen ja solujen tutkimukseen liittyvää tässä on -  onko nämä kromosomeja? Myöhemmin sitten luinkin, että osa Amos Rexissä nähtävistä teoksista perustuu muun muassa NASA:n, Human Genome -projektin ja CERN:in massiivisesta aineistosta kerättyyn dataan.

Ikeda on aloittanut uransa elektronisen musiikin tekijänä sekä dj:nä, ja äänimaisema sikäli varmaan oli olennainen osa kokonaistaideteosta, mutta on tunnustettava, että se puoli näyttelyä meni kyllä minulta kokonaan ohi. 

Vierailu oli melko nopea, minulla oli  aikaa vajaa tunti, mutta kiitos taas museokortin, tämäkin vierailu kannatti tehdä! Kivasti tuuletti päätä, kun näki taas jotakin aivan ennalta odottamatonta, joka ehkä pyöräytti aivoja vähän uuteen asentoon.

Annoin pikkusormen...

Pikkukaupunkimme Forssa on kokoaan suurempi ravipaikkakunta. Ilman minkäänlaista hevostaustaa ajauduimme siipan kanssa alunperin ihan mielenkiinnosta, lähinnä hyvän ruuan perässä satunnaisesti Pilvenmäen raveihin. (Sieltä saa siis tosi hyvää ruokaa!). Kesän 2022 Kuninkuusravit koituivat sitten kohtaloksi, tuli ostettua sinne kolmen päivän lippu ja katsottua kisat alusta loppuun. Se tunnelma, kun 45 000 ihmistä odottaa hiirenhiljaa viimeisten lähtöjen alkamista, ei ihan heti unohdu.

Kunkkaritunnelmaa 2022

Niinpä olen nykyään paitsi kukkahattutäti, myös innokas raviharrastaja ja totoaja. En ole yhtään peli-ihmisiä (olen lotonnut varmaan alle 10 kertaa elämäni aikana), mutta totoaminen ei ole tuuripeliä vaan vähän kuin jalkapalloveikkaus: jotain tarttis ymmärtää, että voittaa.  Nykyään seurailenkin innokkaasti raveja ja niitä koskevaa uutisointia. Luen Hevosurheilu-lehteä, seuraan Maaseudun tulevaisuuden hevosuutisointia, Veikkauksen ravivihjeita jne. Hyvä että en notku talleilla vihjeitä kalastamassa...

Homma on kuitenkin hallussa, eihän minusta mitään todellista peluria saa tekemälläkään. Pelailen Veikkauksen totosovelluksessa ns. mummototoa eli veikkaan hevosten sijoja eli sitä, mikä hevonen voisi tulla kolmen parhaan joukkoon. Riskit on aika pieniä, kun panos on yleensä euro per lähtö. Mutta kyllä se eurokin vaan heti herättää sen mielenkiinnon, ihan eri tavalla seuraa lähdön, jossa se euron panos on kiinni. Suomenhevosia totoan muuten huomattavasti vähemmän, koska ne ovat aika kovia laukkaamaan, ja siinä menee sitten totot harakoille...

Niin monta asiaa pitäisi totossa osata ottaa huomioon: kuka valmentaa, millainen tilasto hevosella on, tuleeko tauolta vai onko tuoreita lähtöjä alla, millainen lähtörata on, onko tehty varustemuutoksia, kuka juuri tänään ohjastaa, millainen sää on jne. jne. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Pilvenmäen raveissa tulee poikettua entistäkin useammin. Toki lähdöt näkee toto-tv:stä melkein paremmin, mutta onhan siinä hohtoa, kun paikalla on kovia hevosia ja huippuohjastajia. Niitä Pilvenmäellä onneksi useinkin  näkee, radan sijainti on hyvä. Lähdöissä on useimmiten hyvin hevosia ja ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua.

Täsä muutama kuva syyskuisista Pilvenmäen Tammavaltikka-raveista. Tammavaltikasta kisaavat hevoset juoksivat kaksi matkaa, perjantai-iltana 1640 metriä ja lauantaina sitten 2640 metriä, ja kokonaiskisan voitto meni nopeimman yhteisajan saaneelle. Tammavaltikan voitti Velvet Gold, joka ei voittanut kumpaakaan osamatkaa, vaan oli osamatkoilla sijalla 3 ja 2. 

Volttilähtö pyörii

Velvet Gold palkintoloimineen

Paikalla oli muihin lähtöihin osallistumassa myös pari hevosmaailman kovaa tähteä: Parvelan Retu ja Mandela Zon kävivät voittamassa omat lähtönsä leikiten. Hienoja juoksuja siis nähtiin!

Sinikorvainen on Parvelan Retu,

Tässä hevosmaailmassa erityisesti huvittavat hevosten nimet. Hevosten nimeäminen on varmaan tosi hankalaa, koska samaa nimeä Suomen Hippoksen ylläpitämään nimirekisteriin ei saa antaa toiselle hevoselle ennen kuin edeltäjän kuolemasta on 30 vuotta.  Hevosen nimen pituus tulee olla välimerkkeineen ja välilyönteineen enintään 18 merkkiä ja siinä saa olla korkeintaan neljä erikseen kirjoitettua osaa. Esitetyn nimen tulee olla kokonaan samaa kieltä. Suomenhevosten nimet ovat joko suomea tai ruotsia. Lämminveristen nimet taas ovat useimmiten englantia. Samaa "sukua" olevien hevosten nimissä on usein joku yhteinen osa. Nimet ovat usein vähän leikkisiä ja kirjoitusasu kannattaa lukea tarkkaan. Tässä muutamia suosikkinimiäni:
- Momimhome (itse luin sen Mominhome ja puhuin aina Muumitalosta...)
- Goodygoodytwoshoes
- Dusktodawn Boogie
- Everlasting Boogie
- It's Raining Men
- Stop The Press
- Hentun Liisa (rento meininki: sinä, minä ja Hentun Liisa!)
- Hulluduunari
- Vale-Elli (tämä on siis ori!)

Nyt haaveilemme vierailusta johonkin isommalle raviradalle, vaikkapa Tampereen Teivoon tai pääkaupunkiseudun Vermoon. Annoin pikkusormen, se vei koko käden!

Kustaa Saksi: Rajamailla (Desingmuseo 5.5.-15.10.23)

Kustaa Saksin näyttely esittelee Saksin suunnittelemia, Alankomaissa jacquard-tekniikalla kudottuja tekstiiliteoksia vuosilta 2013–2023. Näyttelyn luonnehditaan tutkivan hetkiä todellisen ja epätoden välillä. Saksin innoittajina ovat toimineet matemaattiset kuviot, optiset illuusiot sekä unen ja migreenin aikaiset näyt.

Desingmuseo muodostaa hienot puitteet näille suurille, värikkäille tekstiiliteoksille. Työt on toteutettu Tillburgin tekstiililaboratoriossa, huippuyksikkössä, jossa on osaavia kutojia, materiaalispesialisteja jne. Sinne voi mennä myös taiteilija ja suunnittelija, jolla ei ole tekstiilialan kokemusta, toteuttamaan ideoitaan työryhmän kanssa.

Näytelyyn liittyi kiinnostava video. Kiinnostavaa oli myös jälkikäteen kuunnella netistä Radio Helsingin Helsinki Design Weekly -podcast, jossa Kustaa Saksi kertoi työstään:
https://www.radiohelsinki.fi/podcastit/rajamailla/

Haastattelussa Saksi kertoo, että vaikka pitää itseään hyvin epämatemaattisena, hän on lapsesta asti ollut kiinnostunut matemaattisista kuvioista, optisista illuusioista ja sen sellaisesta. Myöhemmin hän on tullut huomaamaan, kuinka jokaisessa kulttuurissa on toistuvia kuvioita, joku noissa tietyissä kuvioissa puhuttelee ihmisiä universaalisti.

Haastattelussa Saksi kertoo näkevänsä aurallisen migreeninsä aikana toistuvia kuvioita ja tekstuureja. Hän sanoo pyrkivänsä näkemään migreenissä myös kauneutta, kuten kiertyvät  muodot, sahalaitakuviot jne. Kiehtova on Saksin pohdinta siitä, että migreenissä paljastuisi jotain aivojen toimintatavasta, näkyisi välähdyksenomaisesti joku aivokuoren ohjelmointikoodi...

Yksi innoittaja Saksille ovat näyt unen ja valveen rajamailla ja hän kertoo olevansa kiinnostunut myös ns. hypnopompisista unista.

Tässä vielä muutama kuva näyttelystä. Erityisesti minua puhutteli useassa työssä toistuva puolikaaren muotoinen "otus". Vähän pelottava, vai onko kuitenkin ihan ystävällinen?

Jörkkaa tapaamassa

Jörn Donner (1933–2020) oli noita multilahjakkaita ihmisiä: elokuvaohjaaja ja -tuottaja, kirjailija ja poliitikko. Ja hiljattain paljastui, että mies on myös etevä valokuvaaja. No, elokuvaaminenhan on tavallaan valokuvaamista, että ihmekös tuo...  Läpi elämänsä kuvanneelta Donnerilta jäi mittava valokuva-arkisto. Tämä selvisi vasta muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen.

Näitä valokuvia vuosilta 1951-1968 on nyt esillä Helsingissä Hakasalmen huvilassa 3.9. asti Jörn Donner - Matkalla 1951-68 -näyttelyssä. Näyttelyn kuratoinut ryhmä on päättänyt keskittyä työ- ja vapaa-ajanmatkoilla ulkomailla otettuihin kuviin. 50-60 -luvuillahan matkustaminen oli vielä aika harvinaista, mutta Donner on siis tosiaan matkustanut!  Donner matkusti jo tuolloinen reportterina ympäri maailmaa, sillä hän halusi ymmärtää ja selittää. Retkiltä syntyi lehtijuttuja ja kirjoja, esim. Berliini-raportti (1958) ja Maailmankirja (1968). Näyttelyssä on kuvia on Euroopasta, Afrikasta, Aasiasta, Kaukoidästä, Yhdysvalloista ja Latinalaisesta Amerikasta. Tämä kartta oli näyttelytilassa selventämässä Donnerin matkustelun laajuutta:

Kuvat eivät ole mitään "turistivalokuvia", vaan upeita maisemia, eläviä ja kiinnostavia katunäkymiä, ihmisiä arkiaskareissaan. Osa kuvista esittää elokuvaväkeä, kameraa on siis kuljetettu mukana myös filmijuhlilla. 

Sitaatteja Donnerin ajatuksista oli esillä paikoittain, jopa lattioihin oli joissakin huoneissa heijastettu Donnerin lauseita. Jotkut komentit heijastelivat vähän mennyttä maailmaa, kuten "Älä koskaan kieltäydy ilmaisesta matkasta", jonka kerrotaan olleen ainoa neuvo, jonka Donner antoi pojalleen Rafaelille. Ilmastonmuutos saa ajattelemaan, että mikään matka ei enää ole ilmainen... Sen sijaan tämä lause puhutteli minua kovasti - tosin tällaisen maailmankansalaisfiiliksen ehkä saavuttaa vain ankaralla matkustelulla:

Oli hauska huomata, että Donnerin tapainen maailmanmatkaajakin lähettelee postikortteja, keräilee kolikoita jne. Skaala on sitten ihan toinen kuin vähemmän matkustavilla:

Näyttelytilassa pyöri "Jörn Donner kertoo Helsingistä" -elokuvasarja vuodelta 1965 (4 osaa, sarja on katsottavissa myös KAVIn Elonetissä). Sitä katsoessa tosiaan havahtui siihen, miten lähellä elokuva ja valokuva voivat olla toisiaan. Esimerkiksi sarjan 2. osa (Kaupungin kesää) oli aivan kuin kuvasarja kesäisestä Helsingistä. 

Hakasalmen huvilan kahvila ja pihapiiri olivat myös mukava elämys näyttelyn ohessa.

Kirjat ja elokuvat: 2023 2-kvartaali

Hesarin arvostelija sanoi Ia Genbergin Yksityiskohdat-kirjan arviossa, että kaikki teokset, jotka eivät nimenomaisesti kuulu johonkin muuhun genreen, käyvät nykyisin romaanista. Tässä kvartaalissa parhaita elämyksiä minulle tuottivat muut kuin perinteiset fiktiot. 

Genbergin kirjan hieno perusoivallus on kuvata omaa elämää neljän omassa elämässä lyhyemmän tai pidemmän hetken vaikuttaneen ihmisen kautta. (Nykyisen sosiaalisen median aikakaudella kontaktit eivät kyllä katkea ihan niin helposti kuin ennen...).  Iso osa elämästä tosiaan koostuu tällaisista kohtaamisista, ja kohtaamiset muovaavat meitä, halusimme tai emme. Juha Itkonen kirjoitti kolumnissaan Image-lehdessä arvion Genbergin kirjasta ja sanoi:  "Mitaltaan niukan teoksen takana on suuri oivallus, jota voisi ehkä kutsua sanomaksikin: ilman muita emme olisi mitään." 

Itkoselta luin romaaniksi luokitetun (!) kirjan Teoriani perheestä, jota on kovasti siteerattu ja kehuttu mediassa - niin poikkeuksellista on julistaa perheen postiivista voimaa elämässä. Kirjassa on ajatuksia herättäviä pohdintoja perhe-elämän roolien muutoksesta, vertauskohtina lapsuudenperhe 70-luvulla ja Itkosen oma nykyinen perhe. Mitä lapsuudenperheestä tuodaan mukana omaan perheeseen? Edelleen hienoa pohdintaa siitä, miten lapsen asema perheessä määrittää yleensä kokemusta perheestä, kuinka vanhempi voi olla erilainen suhteessaan lapsiinsa, riippuen siitä millaiseen elämäntilanteeseen lapsi syntyy. Jos Genbergin kirjan sanoma oli että kohtaamiset muovaavat meitä, niin tämän kirjan sanoma lienee,  että erityisesti perhe muovaa meitä.

Sitten pari mieleenpainuvaa kuvausta perheen kriiseistä. 

Axel Schulmanin on kirjoittanut useita romaaneja (!) vaikeista perhesuhteistaan. Unohda minut on kuvaus siitä, kuinka alkoholi pikkuhiljaa vie äidin lapsilta. Tarina on varmaan aika tavallinen, mutta silti kylmäävä. Äidin juominen on perheen salaisuus, jota peitellään, kunnes pojat aikuisiällä kokoavat itsensa ja nostavat kissan pöydälle vaatien äitiä tekemään valinnan perheen tai alkoholin välillä.

Olen usein pohtinut, kuinka lapsi selviää vanhemman itsemurhasta - voiko siitä selvitä? Venla Pystynen on kirjoittanut romaanin (!) En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, jossa kerrotaan isän itsemurhan vaikutuksesta  hänen kasvuunsa. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta itsemurhan varjo on pitkä, se tulee selväksi kirjaa lukiessa.

Ateneum: Edelfelt ja uudistettu perusnäyttely

Ateneumin perusnäyttely on uudistettu ja kesän suurnäyttelynä kolmannessa kerroksessa on Albert Edelfeltin laaja näyttely. Nyt oli siis syytä poiketa taidemuseoon.

Albert Edelfelt (5.5.-17.9.2023)

Aloitin vierailun tutustumalla Edelfeltin näyttelyyn. Edelfelt ei ole mikään suurin suosikkitaiteilijani, mutta onhan kyseessä yksi Suomen kuvataiteen jättiläisistä. Esillä oli salikaupalla klassikoita. Vastaan tuli mm. erikoinen vastinpari. Ristiäissaatto-teos (1880) on muunnelma paremmin tunnetusta Lapsen ruumissaatto -teoksesta (1878). Edelfelt maalasi Ristiäissaaton sveitsiläiselle taidekauppiaalle, jonka mielestä alkuperäinen työ oli liian synkkä... 

Edelfeltin ns. suurista maalauksista pidän ehkä eniten tällä seinällä näkyvästä Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -taulusta (1887), siinä on jotenkin ihana sunnuntaitunnelma ja eri-ikäiset naiset on maalattu kauniisti ja luonteikkaasti.

Arvostankin Edelfeltiä ehkä erityisesti muotokuvamaalarina. Muotokuvia olikin paljon esillä. Niihin on vangittu Virginien rakastava katse, Ida Aalbergin ja Aino Acktén korskea asenne, Alexandra Edelfeltin arvokkuus jne. jne.

Mutta tässä vielä kuvamuistot parista pienemmästä työstä. Edelfelt maalasi paljon kotikulmillani, Tammelan Saaren kartanossa, joka oli hänen vaimonsa Ellanin lapsuuskoti. Saaren kartanon pehtoorin talo on tullut ikuistettua vuonna 1902:

Vitriineistä löytýi paljon ihasteltavaa, tällaiselta saattaa näyttää taitelijan kirjoittama (tai maalaama) kirje:

Ajan kysymys : Ateneumin uusi perusnäyttely

Ajan kysymys korvasi edellisen, vuonna 2016 avatun kokoelmanäyttelyn, Suomen taiteen tarinan.  Uusimistahti tuntuu aika kiivalta, mutta on se kyllä niin, että uusi ripustus tuo esille uusia töitä ja saa katsomaan entisiäkin uusin silmin. Eli peruskokoelmaakin kannattaa uusia säännöllisin väliajoin.

Klassikot ovat tosiaan saaneet rinnalleen Kansallisgallerian kokoelmista uusia teoksia. Entisen kronologisen järjestyksen sijaan kokoelmanäyttely on jaettu neljään eri teemaan: Luonnon aika, Kansan kuvat, Moderni elämä ja Taiteen vallassa. Näyttely täyttää Ateneumin ensimmäisen ja toisen kerroksen salit. 

Tutustuin ensin isossa salissa olevaan Luonnon aika -teemaan, jossa näyttelyopastuksen mukaan katsotaan sekä nykyhetken ilmastokriisiin että siihen, miten ihmisen suhde luontoon, ympäristöön ja eläimiin on muuttunut aikojen ja yhteiskunnan mukana.

Tästä salista mieleen jäi aivan uusi taitelija, Erkki Heikkilä, jonka Moreeni-maalauksen (1961) hienoja värejä oli lähes mahdoton vangita valokuvaan, vaikka mielestäni onnistuin  paremmin kuin Kansallisgalleria-sivusto (!): 

Toinen teema, johon ehdin tutustua, Moderni elämä, esittelee teoksia 1900-luvulta. Suomessa modernismin ajan taide oli pääosin esittävää: maisemia, asetelmia ja henkilökuvia. Moderni elämä muodostui viidestä teemakokonaisuudesta: Kaupunki, Lapsuus, Rytmi, Nocturne ja Sommitelma. Nocturne-teemaan kuului ymmärtääkseni Luonnon aika -teemaa muistuttavia maisemakuvia, esim. Otto Mäkilän Kesäyö (1938),  Vilho Lammen Nocturne (Liminka) (1930) sekä tämä ikisuosikkini eli Unto Koistisen Mustat kuhilaat (1959):

Lapsuus-teema esitteli minulle ihan uusia maalauksia. Gunvor Grönvikin Istuva tyttö -maalaus (1940), tuo jotenkin mieleen Tove Janssonin kirjat ja taiteen, eikö vain?:

Ja Alvar Cawenilta oli esillä viehättävä, hänen omaa poikaansa esittävä maalaus Matti (1933):

Kyllä kannatti taas poiketa Ateneumiin- ja vielä jäi katsottavaa seuraavallekin vierailulle eli loput uudistetusta perusnäyttelystä. Museokortti mahdollistaa tällaisenkin, että ei tarvitse urakoida kaikkea kerralla...

Toukokuinen retki, kohteina Teijo ja Mathildedal

Tässä iässä kiertää usein niitä samoja paikkoja, ja siksi päivityksiä uusista ilonaiheista tulee harvakseltaan - toki tutut, vanhat kohteetkin ilahduttavat, mutta eipä niistä riitä kertomista vuodesta toiseen.

Pitkästä aikaa poikkesimme viikonloppuna meille aivan uudessa kohteessa eli matka vei Teijoon. Teijon lukuisista luontoreiteistä valitsimme Matildajärven kierroksen (5,5 km) ja mukava sekä helppokulkuinen reitti se olikin. Matkan varrella osui monipuolista luontoa ja kivoja näkymiä.

Reitin varrella oli suotakin. Suolla tulee harvoin retkeityä ja suokasvitkaan eivät ole kovin tuttuja. Niinpä eräskin kasvi vaikutti meistä kovin eksoottiselta, kunnes kasveja tunteva tuttavamme kertoi kyseessä olevan aivan tavallisen suokasvin,  raatteen. Hienolta se silti näytti  vedestä kohotessaan.

Kierroksen jälkeen suuntasimme tietysti viereiseen Mathildedalin kylään. Sehän on aikamoinen turistikeskus nykyään. Toukokuun loppupuolen sunnuntai oli oikein hyvä vierailuaika: mitään ruuhkia ei ollut, mutta kohteet olivat jo auki ja alueella riitti paljon tutustuttavaa. Ihan aluksi menimme syömään tukevan pihviaterian Ruukin Krouviin ja sen voimistamina jaksoimme kuljeskella tutustumassa näyttelytiloihin ja puoteihin. Paljon kaunista nähtiin matkan varrella:

Ennen lähtöä poikettiin vielä kahvilla Matildankartanon leipomossa. Puutarhan puolelle levittäytyvä kahvila oli mukava tuttavuus, tänne todella kannattaa poiketa. Ympäristö on idyllinen ja tarjoomukset maittavia. Mukaan lähti juurileipää ilahduttamaan vielä seuraavaa arkiviikkoa.

Ai niin, nähtiinhän siellä tämäkin ihme: joku australialainen/uusi-seelantilainen ekspertti oli tuotu keritsemään alpakoita. Ei uskoisi kuinka laiha eläin sieltä villan alta löytyykään!