Tässä kvartaalissa olen lukenut paljon, mutta huippuelämystähtiä ei taida kuitenkaan olla jaossa. Toki hyviä kirjaelämyksiä on tullut vastaan, ja ne ovat olleet hyvin kaksijakoisia.
Sitä "raskaampaa" puolta edustavat omaelämäkerralliset perhekriisien kuvaukset. Sain viimein luettua Joonatan Tolan moniongelmaista lapsuuden perhettään kuvaavat kirjat (Punainen planeetta ja Hullut ihanat linnut). Perhe-elämä on ollut rajua isän mielenterveysongelmien ja äidin aina pahenevan MS-taudin aiheuttamien tilanteiden vuoksi. Tilanteet johtavat huostaanottoon, sisjaisperheisiin, laitoshoitoon jne. Mutta kaiken tämän Tola kuvaa jotenkin niin värikkäästi ja lennokkaasti, että lukeminen ei käy liian raskaaksi.
Toinen vaikutuksen tehnyt perhekriisikuvaus, tällä kertaa tarina äidin näkökulmasta, oli Maria Peuran Esikoinen. Kirjassa käydään läpi myös kirjailjian omia lapsuudentraumoja, traumojen ylisukupolvisuutta. Mutta tärkein anti on sen kuvaaminen, miten aseeton vanhempi on, kun lapsen asiat alkavat mennä pieleen, miten voimattomaksi itsensä tuntee ja voi vain toivoa parasta. Kuinka raskasta on antaa lapsensa pois sijaishoitoon. Kirja on myös kaunokirjallisesti vahvaa tekstiä.
Näiden raskaiden kuvausten vastapainoksi kevyttä, kivaa lukemista ovat olleet 1800-luvulle sjoittuneet Jane Austen -pastissit. Sophie Irwinin kirjassa Seurapiirineidon opas onnenongintaan vuosi on 1818 ja Kitty Talbotin täytyy löytää varakas mies nopeasti. Hänen juonittelunsa paljastuvat kuitenkin lordi Radcliffelle, joka päättää suojella pikkuveljensä ongenonkijalta. Klassinen juoni! Kuin myös Lynn Messinan dekkarisarjassa, josta on ilmestynyt jo 2 osaa: Murha paremmissa piireissä ja Jadetikarin arvoitus. Aika ja paikka sama: 1800-luvun alku ja Lontoo. Päähenkilö on sukulaisten hoivissa elävä ikäneito Beatrice Hyde-Clare, joka rikoksia tutkiessaan tutustuu Kesgraven herttuaan. Rikosten lomassa seurataan suhteen (verkkaista!) kehittymistä.
Maininnan arvoisia kirjoja luin myös luottokirjailijoiltani. Esim. Petri Tammista on aina ilo lukea, vaikka Urhelijaelämäkerran urheiluaihe ei ehkä puraise parhaiten. Elizabet Stroutrin koronakuvaus Lucy meren rannalla oli taattua tavaraa, samoin Liane Moriartyn Kolme toivetta tarjosi taatun, vetävän tarinan.
Elokuvissa en juuri käynyt. Toki Kaurismäen Kuolleet lehdet tuli katsottua. Pidinkin siitä kovasti, eniten ehkä siitä, että elokuva loppui onnellisesti (toivottavasti en tällä kommentilla enää spoilaa elokuvaa keneltäkään).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti