Upside Down : Saastamoisen säätiön kokoelman nykytaidetta 2010-luvulta Kuopion taidemuseolla 3.2. asti.

Käväistiin Kuopiossa ihanien hääjuhlien vieraina, ja pitihän ne lähtöaamun pari joutilasta tuntia jotenkin hyödyntää kulttuurin merkeissä. Käyntikohde valikoitu lähinnä sen perusteella, että mihin pääsee museokortilla ja missä ovet aukeavat sunnuntaiaamuna jo kello 10. (Sorry, VB-keskus, tässä kohti putositte pois, vaikka olette lempikohteitani Suomessa). Siispä suunta Kuopion taidemuseolle. Koska aikaa oli niin vähän, emme yrittäneetkään tutustua perusnäyttelyyn, vaan keskityimme esillä olleeseen Saastamoisen säätiön nykytaiteen näyttelyyn.

Saastamoisen säätiö on kuopiolaisille varmaan vähän arka kohta - koska kaupungilla ei aikanaan ollut osoittaa säätiön kokoelmalle riittäviä tiloja, kokoelma päätyi Espoon EMMAlle. Tämä näyttely on ensimmäinen kerta, kun säätiön kokoelmaa on tuon muuton jälkeen Kuopiossa esitelty. Toivottavasti yhteistyö EMMAn ja Kuopion välillä jatkuu, mukavaahan olisi, että kokoelmaa esiteltäisisin myös "juurillaan".

On hienoa, että Suomessa on näitä säätiöitä, jotka voivat käyttää rahaa taiteen tukemiseen, julkinen raha kun tahtoo olla tiukassa. Amos Rexiä voi pitää hienona näyttönä säätiöiden saavutuksista. Saastamoisen säätiön www-sivulla kerrotaan: "Saastamoisen säätiön taidekokoelma elää ja kehittyy jatkuvasti. Teoksia hankitaan Suomesta ja ulkomailta esimerkiksi museonäyttelyistä ja gallerioista, taidetapahtumista ja messuilta. Kokoelmaan vuosittain liitettävien teosten määrää ei ole sovittu etukäteen; viime vuosina se on ollut noin 30—50 teosta vuodessa."

Kuopion näyttelyn oli kuratoinut Saastamoisen säätiön taidevaliokunnan pj. Päivi Karttunen yhdessä kuvataiteilija Anna Tuorin kanssa. Mitään tiettyä teemaa näyttelyllä ei ollut, mutta kyllä iso osa teoksista jotenkin liittyi ihmisen ja luonnon suhteeseen, kestävään kehitykseen jne. Hyviä hankintoja, herätteleviä töitä.

Ensin pari luontoaiheista työtä. Eggert Péturssonin työn nimeä ei tullut otettu ylös, mutta se oli oikea väri-ilotulitus. Valtavan iso ja jotenkin paikoittain niin paksulla maalilla maalattu, että siitä tuli hyvin elävä vaikutelma, kuin aidon kukkarinteen ääreellä:

Tämä taas on yksityiskohta Erik Creutzigerin maalauksesta Flamingo (2016), jossa lintuaihetta toistetaan laajalla pinnalla hauskan kuviomaisesti:

Terävämpiäkin hätähuutoja luonnon ja kestävän kehityksen puolesta nähtiin. Jani Leinosen työn One day (present) (2016) olen jossakin Mäntän näyttelyssä ehkä nähnytkin, mutta aina Leinonen vaan onnistuu täräyttämään:

Vahva viesti oli myös tässä Roland Perssonin installaatiossa Panama papers, 2016 - eläimet peittyivät siinä mm. kuplamuoviin:

Sitten jotain aivan muuta, vaikka luonnon ja ihmisen yhteydestähän tämä graniitista "löytynyt" lapsikin kertoo. Eli Anne Koskisen veistos Alice (löytölapsi) 2014:

Sanoisin sunnuntaiaamun tuntia hyvin käytetyksi.

Oodissa loppiaisen aikaan

Yhteenvetona Oodista noin vähän vanhakantaisen ammattilaisen silmin voisi sanoa, että hieno rakennus, mutta kirjastona ei erityisen vaikuttava. Keskikerroksen verstasosiota en edes osaa erityisesti mieltää kirjastoksi, se osuus taloa on mielestäni jotakin monitoimitilaa. Ihan kiva, ja miksei sellaistakin voi olla kirjaston yhteydessä, mutta oman kirjaston koko ajan väheneviä resursseja käyttäisin ennemmin lukemisen, oppimisen ja taide-elämysten edistämiseen kuin ompelukoneiden tai laserleikkureiden ym. ihmehärveleiden käytön opastamiseen.

Neuvontatiski

Kaikenlaista...

Kiitämme Oodisssa -osio

Yläkerran sali (3. krs.) oli erikoinen ja vaikuttava tila nousevine päätyineen ja avarine näkymineen, hienoa arkkitehtuuria! Paljon ihasteltu akustiikka tuntui isossa salissa tosiaan toimivan, kauas ei tarvinnut melskaavista lapsilaumoista väistyä, kun ääni vaimeni mukavasti. Liekö puulattialla ollut osuutta myös akustiikkaan, mutta ainakin se loi  mukavan lämmintä tuntua muuten aika valkoiseen ja neutraaliin tilaan.

Yleisnäkymä toisesta hallin päädystä

Akustiikan lisäksi näytti siltä, että aina vaikeasti hoidettava valon- ja lämmönhallinta voisi toimia lasiseinistä huolimatta, tosin vierailupäivä oli pilvinen talvipäivä, joten tämä nyt on spekulointia. Todellinen testi toki tehdään vasta kun seuraava viime kesän kaltainen hellekesä taas yllättää meidät. Lasiseinissä oli kuitenkin jotenkin hauskasti "pilkuttamalla" tehtyä himmennystä varmaan kriittisimpiin ilmansuuntiin, jotta matalalta paistava aurinko ei pääse häikäisemään. (Olen käynyt lasiseinäisissä kirjastoissa, joissa sellaisina päivänä tarvittaisiin aurinkolasit suojaksi). Ja ihan joka kohdassa näkyi olevan valmiina alaslaskettavat rulllaverhot, joilla varmaan ne pahimmat hellepäivät saadaan hoidettua.

Rakastin kirjaston kierreportaikkoa, jota tiedotusvälineissä ja somessa on paljon kuvattukin. Portaikko on upea taideteos, joka kuvaa kirjaston merkitystä paremmin kuin mikään ikinä näkemäni juttu aiemmin. Liikutuin lähes kyyneliin siinä portaikossa, kun  lueskelin noita määritelmiä, kenelle kaikille kirjasto on tarkoitettu. Maailmassa on aika vähän paikkoja, johon niin  monet toivotetaan tervetulleiksi!

Kaikille.

Toisessa kerroksessa on runsaasti varattavia kirjaston tietokoneita ja erilaisia työskentelytiloja (hiljaisia saleja,  varattavia ryhmätyötiloja, pieniä varattavia koppeja) - kirjasto haluaa tarjota mahdollisuuden lukemiseen ja omilla laitteilla tapahtuvaan työskentelyyn. Hyvältä näyttivät, mutta tämän nykyisen kansainvaelluksen aikana voi olla aika vaikeaa oikeasti keskittyä työskentelyyn.

Alakerran kahvila oli aamupäivällä mukava kahvittelupaikka, tosin ihan helsinkiläisen normihintatason mukainen, joten ihan kaikki kirjaston asiakkaat eivät siellä ehkä voi kahvitella. Kahvilan vieressä olevat kellarikerroksen unisex-vessat olivat hauskat ja hanan käyttäminen suorastaan älyllisesti kehittävää puuhaa :)

Alakerran wc

Moitimme Oodissa -osio

No, kyse on ohimenevästä ongelmasta, mutta olihan se aika masentavan näköistä nimenomaan kirjastoihmiselle, että hyllyt ammottivat tyhjyyttään ja vähät kirjat olivat sikinsokin pengottuina hyllyillä. Kansainvaelluksen tuomaan lainauspiikkiin ei selvästikään ollut osattu varautua. Lehtihyllyt oliva tyhjiä, koska nehän täyttyvät vasta uusista tilauksista jne. Ja musiikkiäänitteitähän siellä ei sitten ole ollenkaan, sitä kyllä vähän kirjastopiireissä ihmetellään.

Lastenosaston hyllyjä

Samainen kansainvaellus yhdistettynä joulunaikaan lienee aiheuttanut sen, että siivous oli jäänyt vähemmälle. Joka paikassa oli sanalla sanoen sotkuista, rapaa ja kiviä pyöri uusilla, jo likaantuneen tuntuisilla  puulattioilla niin että heikotti. Keskikerroksen kokolattiamatoilla päällystetyt, jo likaantuneen näköiset "oleskeluportaat" eivät varsinaisesti houkutelleet oleskelemaan.

Pelkään pahoin, että kunhan pahin kansainvaellus on ohi, ja me maalaiset lakkaamme ramppaamasta kurakenkinemme Oodin kerroksissa,  joudutaan tekemään ihan pientä remppaa jotta paikat saadaan taas uuteen loistoon. Joissakin kohdissa oli jo vähän kuluma- ja iskujälkeäkin... Remppakohteita oli jo löytynytkin: johonkin lastenosaston  kriittiseen kohtaan joudutaan lisäämään turvakaiteita  ja nyt siellä ja vähän muuallakin lepatteli kelta-oransseja varoitusteippejä.

Lopuksi

Kunhan arki tasaantuu, nähdään miten tila toimi arkikäytössä. Nythän Oodin kävijämäärät ovat olleet aivan käsittämättömiä. Vaikka olen vanha käpy, enkä jaksa innostua ompelukoneista, on joka tapauksessa hienoa, että juhlavuoden panostus käytettiin tällaiseen kansalaisten yhteiseen olohuoneeseen. Ja Oodi tilana herättää kyllä tarpeellista keskustelua siitä, mitä kirjasto voisi olla, mikä on kirjasto tulevaisuus jne.

Itämainen iltapäivä

Loppiaisen aikaan vietimme Hesassa itämaisen iltapäivän. Se aloitettiin katsomalla Kore-edan Cannesissa palkittu elokuva Shoplifters. Elokuvasta on riisuttu jotenkin kaikki sellainen tyypillinen Japani-eksotiikka ja keskitytty kertomaan tarina perheestä, siitä mikä perhe on. Tämän elokuvan perhe on yhteenlyöttäytynyt porukka, joka ansaitsee elantoaan osin epärehellisinkin keinoin, varastaen, kavaltaen jne. Toisista kuitenkin  huolehditaan ja välitetään, "otetaan huostaan" laiminlyöty lapsi naapurustostakin. Elokuvassa kuvataan monimutkaisia syitä ja seurauksia, kuinka porukka on muodostunut ja lopulta kuvataan perheen kriisi. Elokuva jätti päiviksi pohtimaan juonenkäänteitään ja perheen käsitettä eli ei mitään tyhjänpäiväistä katsottavaa.

Helsingissä käydessä on tullut tavaksi yrittää syödä josssakin vähän erikoisemmassa paikassa. Ihan hyvää perusravintolaruokaa kun saa kotikylässäkin. Tällä reissulla suuntasimme Yliopistonkadun  Momotokoon syömään ramen -keittoa, voi sanoa että elokuvan innoittamina - siinä kun  ryystettiin nuudeleita kulhokaupalla. Sushia meillä on syöty jo pitkään, mutta ramen on ollut uudempi, miellyttävä tuttavuus. Hesarin ruokakriitikko on testannut muutaman ramen-paikan ja kertoo kivasti ramenin ideasta tässä ruoka-artikkelissa/arvostelussa. Momotoko ei ollut testivoittaja, mutta sitäkin kyllä kehuttiiin.

Momotokossa on rento, vähän pikaruokalamainen tunnelma. Omaan ruokaan ei suhtauduta liian vakavasti: kun varovasti kyselin joskus, miten annoksessa mukana olevaa puukauhaa tulisi käyttää, sain sellaisen vastauksen "että sillä voi vaikka syödä lientä,  mutta tyyli on kyllä vapaa  - kaikkia välineitä voi käyttää miten vaan...". Henkilökohtaista kehitystä on tapahtunut: nyt selviän  rameneista jo puikoilla ja kauhalla, eikä haarukkaan ja veitseen tarvitse turvautua...  Siistiä touhua syöminen ei kyllä välttämättä vieläkään ole. Ramen-keiton lähes kiehuva liemi on ihan mielettömän hyvää, nuudelien lisäksi kulhon ainekset vaihtelevat. Annos on kevyt, mutta silti täyttävä.

Kumpaakin siis suosittelen: Shopliftersiä ja ramenia!

Kirjat ja elokuvat: 2018 4. kvartaali

Loppuvuosi 2018 on ollut aika tahnea. Sen ehkä huomaa blogistakin, kulttuuri ei ole kukoistanut. Lukeminenkin on ollut vähän vaikeaa (on aina jotakin  tärkeämpää, muka) ja elokuvasyksy on tuntunut tosi huonolta. Huippuelämystähtiä ei ole jaossa lainkaan.

4. kvartaalissa tuli luettua näitä  julkisuudessakin paljon  olleita nuoria naiskirjailijoita, kuten  Nora Vallinkoski ja Sisko Savonlahti. Vallinkosken Perno Mega City (Atena, 2018) oli hyvä ajankuva Turun Pernon lähiöstä 1980-90 -luvuilta. Joskus tuntuu että aikaa pitää olla kulunut jonkin verran, ennen kuin tietyn hetken voi nähdä ja kuvata selvästi. Vallinkoski on onnistunut hyvin, Tämän kirjan kohdalla en jäänyt itse miettimään mikä on totta ja omakohtaista - ajallinen etäännyttäminen teki sen ja toisaalta kirjassa tarkasteltiin paljon ympäristöä. Pernossahan romaani sen sijaan on herättänyt kysymyksiä totuuspohjasta...

Savonlahden Ehkä tänä keänä kaikki muuttuu -kirja (Gummerus, 2018)  kiinnittyy tiukasti tämän ajan ilmiöihin ja on  niin henkilökohtaisen tuntuinen, että sen todellisuuspohjaa mietin paljon enemmän. Savonlahti kuvaa samaa sukupolvea kuin Ossi Nyman kirjassaan Röyhkeys (Teos, 2017). Nymanin päähenkilö haluaa tietoisesti pysyä erossa palkkatyöstä, mutta Savonlahden päähenkilö on enemmän sydänsurujen sotkeman elämänsä uhri. Mutta tällaiselle työorientoituneelle ihmiselle tekee hyvää avartaa näkemystään - työhönhän voisi suhtautua muullakin tavalla kuin elämänsisältönä...

Kirja, joka  tässä kvartaalissa teki suurimman säväyksen oli kuitenkin Mia  Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018), Pidin kovasti jo edellisestä kirjasta. Kankimäen kirjoitustyyli on jotenkin hyvin omaääninen. Kevyttä, henkilökohtaista elämää mukaan sekoittavaa, mutta kohdehenkilöitään kiinnostavasti kuvaavaa - sanalla sanoen mukaansatempaavaa luettavaa.

Elokuvasyksy on ollut surkea. Eikä vika ole ollut paikallisessa tarjonnassa. Olen aina välillä vilkuillut, pitäisikö lähteä elokuviin Tampereelle tai Helsinkiin - mutta eipä ole tarvinnut. Jospa 2019 toisi jotakin kiinnostavampaa tullessaan.