(Pyhiin)vaellus Turun Helenan polulla

En ole mikään reipas vaeltaja enkä retkeilijä. En innostu vaeltamisesta erämaissa rinkkaa kantaen, saati teltassa nukkumisesta ynnä muusta spartalaisesta meiningistä. Pidän kuitenkin kävelemisestä, todella. Niinpä unelmalomiani  ovat olleet mukavasti matkatoimiston matkoilla tehdyt Santiago de Compostelan vaellukset. Olen saapunut Compostelaan jo monesta suunnasta, mutta aina kävellyt vain viimeiset reilut sata kilometriä. Matkatavarat ovat kulkeneet bussissa, olen yöpynyt hotelleissa ja syönyt mainioita ravintolaillallisia hyvässä seurassa. Tällaisille "vaelluksille" kunnon Compostelan pyhiinvaeltajat tuhahtelevat mielenosoituksellisesti, mutta mitäpä siitä - mukavaa on ollut.

Kyllä Suomessakin on pyhiinvaellusreittejä. Muutama vuosi sitten teimme kotimaassa "päiväpyhiinvaelluksena" Sastamalan kirkkovaelluksen niin, että kävelimme Karkusta Sastamalaan tuon noin 20 kilometriä pitkän reitin, jonka varrelle jäi neljä kirkkoa, mm. Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. Hieno päivä, ihan ikimuistoinen!

Turussa on viritelty viime vuosina Aurajoen pyhiinvaellusreittejä, joista toinen 35 km pitkä Pietarin polku ja toinen on 8 km pitkä Helenan polku. Pietarin polku vie Liedon kirkolle asti ja matka on sen verran pitkä, että reitti sopii paremmin pyöräiltäväksi. Koska sää ei oikein suosinut - oli viileähkö ja tuulinen päivä - päätimme tyytyä Helenan polkuun. Reitin kartta/opas löytyi suomalaiseen rationaaliseen tapaan kännykän Citynomad-sovelluksesta (kyllä Compostelan simpukankuorimerkinnät sentään olivat kivempia...). Tuomiokirkolta sai ihan oikeaan pyhiinvaellustyyliin ottaa passin, johon sai kerätä leimoja reitin varrelta.

Jätimme auton Tuomiokirkon liepeille (parkkipaikan löytäminen olikin päivän pahin rasti!) ja starttasimme ennen puolta päivää matkaan Piispankatua pitkin kohti Ylioppilaskylää. Siinä matkalla ohitimme muinaisen Kairisten kylän ennen kuin saavuimme Pyhän Katariinan kirkolle. Kirkonmäki on ollut pyhä paikka jo ennen kristinuskoa, sieltä on löytynyt mm. viikinkiaikainen polttokalmisto. Turhaan kokeilimme kirkon ovea, syyspuolen vaeltajille, arkipäivänä ovet eivät auenneet (eivät myöskään myöhemmin Maarian kirkolla).

Idyllisen Nummen kylän kautta matka jatkui Halistenkoskelle. Halistenkosken mylly on mainittu jo 1300-luvun kirjallisissa lähteissä. Kosken ympärillä on ollut monipuolista elinkeinotoimintaa vuosisatojen varrella, verkatehtaasta sahaan.  Mylly on palanut jo aikaa sitten, mutta jäljellä on  Myllärin talo ja sen tiilikellari. Myllärin talossa näytti toimivan kahvila, meillä kuitenkin oli mukana eväsreppu, joten jatkoimme matkaa.

Seuraavaksi saavuimme tuuliselle Koroisten niemelle, jossa kieltämättä kävi mielessä, että keväinen auringonpaisteinen päivä olisi mukavampi retkipäivä. (Valokuvatkin jäivät ottamatta). Niemellä on ollut vilkasta elämää rautakaudelta alkaen. 1200-luvun piispanpalatsin raunioita on  siellä vieläkin nähtävissä. Ann-Christin Antellin tänä keväänä ilmestyneessä viehättävässä romaanissa, Puuvillatehtaan varjossa, muuten kerrotaan juuri Koroisten arkeologisten kaivausten aloittamisesta... Koroisilta löytyi toinenkin kahvila, ja omat eväät ja repun raahaaminen alkoivat melkein harmittaa. Olisihan tässä rakennuksessa kelvannut kahvitella.

Koroisilta saavuimme Maarian keskiaikaiselle kivikirkolle. Istahdimme (vähän arkaillen) uurnalehdon penkeille juomaan kahvit ja henkäisemään ennen loppumatkaa.

Kaupunkiin saavuimme pitkin joen rantaa. Tätä rantaa ei aiemmin ole tullut kuljettuakaan, ja näkymä kaupunkiin ja Tuomiokirkolle oli kiinnostava ja uusi.

Ja vielä loppukaneetiksi ruokapaikkasuositus. Linnakadun Tårget-ravintolasta sai hyvän lounaan mukavassa miljöössä vielä kello 14:n jälkeen. Täysin vatsoin oli hyvä startata kotimatkalle.

Kesäkuussa Kotkassa

Elämysten raportointi totisesti laahaa perässä. Jo kesäkuussa kävimme retkellä Kaakkois-Suomessa (Elimäen Mustilasta olen jo kertonutkin). Tällä reissulla yövyimme Kotkassa, joka oli minulle entuudestaan aivan tuntematon kaupunki. Kannatti käydä kyllä.

Saapuessamme Kotkaan oli ihana kesäkuinen ilta, ei vielä niin helteinen kuin sitten myöhemmin, vaan yksinkertaisesti ihana ilta. Kelpasi siinä tehdä iltakävely Kotkan hienoihin puistoihin - tai oikeastaan ehdimme vain kahteen. Paljon jäi siis vielä näkemättä. Puistoista saa lisätietoa Kotkan kaupungin verkkosivuilta.

Aloitimme iltakävelymme puistoista kuuluisimmasta eli Sapokan vesipuistosta. Niillä tienoin muisti senkin, että Kotka on merikaupunki. Juutuimme venesatamaaan hetkeksi katsomaan kun veneitä laskettiin vesille kuin liukuhihnalta - ja kyllähän niitä jo siellä olikin...

Sapokan laiturissa oli muutama erityisen hieno vanha puuvene - olisi kyllä mahtavaa joskus päästä tällaisella liikenteeseen. No, edes kurkistamaan sisälle veneeseen satamalaiturissa!

Sapokan lahtea oli kiva kierrellä ja tutkailla istutuksia. Samalla retkellä oli siis nähty Elimäellä alppiruusuja ja atsaleoja, ja niitä oli kyllä täälläkin. Ynnä muita ihanuuksia. Kallioita virtaava vesiputous oli hieno yksityiskohta myös. Kotkan kaupungin verkkosivuilla kerrotaan, että puiston suunnittelun keskeiset elementit runsaan ja monipuolisen kasvillisuuden lisäksi ovat vesi, kivi ja valaistus. Uskon, että puisto on hieno eri vuodenaikoina ja eri vuorokauden aikoina, kun myös valaistus pääsee oikeuksiinsa.

Käväisimme vielä Isopuistossa, jonka istutuksista Kotkan kaupungin verkkosivuilla sanotaan: "Ruotsinsalmenkadun varrella, ortodoksisen kirkon edustalla, sijaitsee näyttävä yli tuhannen neliömetrin suuruinen istutusalue. Yli 50 perennalajikkeen lisäksi kukkaloistoa ryhmään tuovat atsaleat ja köynnökset sekä keväisin kymmenet tuhannet kukkasipulit". Kukkapenkit olivatkin tosi näyttäviä, rakastan tällaista runsauden estetiikkaa:

Seuraavan päivän omistimme kokonaan Merikeskus Vellamolle ja sielläkin lähinnä Suomen merimuseolle. Veneilyä tai purjehdusta harrastavalle tämä olisi ihan huippukohde, koska kyllä meidänkin päivämme kului nopeasti ja mielenkiinto säilyi (vaikka tunnustan, että ihan pienimpiä vitriinien kuvatekstejä ei kyllä tutkittu...). 

Olihan siellä niin monenlaista. Otetuista kuvista huomaan, että minua kiinnostivat laivojen sisustusinteriöörit ja laivojen irtaimisto, astiat ym. sellainen. Kuvassa näkyvä hytti on matkustajahöyrylaivan Ariadnen hytti 1920-30 -luvun asussa. Laiva liikennöi tuolloin reitillä Helsinki -Tallinna - Stettin. 

Näissä  kuvissa näkyvä "ylellisyystavara" on löytynyt 1700-luvun puolivälissä Nauvon vesille uponneesta Pietariin matkalla olleesta kauppalaivasta.

Ihan huippupaikka oli museon laiturissa oleva jäänmurtaja Tarmo, johon pääsee kesäkaudella sisälle tutkimaan, miten laivalla on eletty.

Vielä erikseen pitää mainita päivän ruokailusta. Oli tarkoitus poiketa Kotkan Keisarinsatamassa, mutta siellä olikin hääjuhla ja melko ruuhkaista, joten päätimme jatkaa matkaa kotia kohti. Nälkä oli hirveä Loviisan kohdalla. Niinpä ajoimme auton Loviisan torille, jossa minä tarrauduin ensimmäiseen vastaantulijaan ja kysyin, mistä saa hyvää ruokaa. Paikallinen ystävällinen sielu opasti meidät siinä lähellä olevaan ravintola Localeen. Jota voin nyt lämpimästi suositella muillekin, oli kiva paikka ja hyvää ruokaa!

Anu Pentik: Alussa oli siemen (Wäinö Aaltosen museo, Turku)

Anu Pentik on laskujeni mukaan (s. 1942) lähes 80-vuotias. Sitä ei ikinä uskoisi, kun Wäinö Aaltosen museon Alussa oli siemen -näyttelyssä katselee ja kuuntelee videota, jossa hän kertoo taiteellisesta urastaan ennen ja nyt. Palo ei ole sammunut! Päin vastoin, käyttökeramiikan tekijä on nyt päästänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana itsensä irti ja tekee sitä mitä haluaa - taidetta. Jää kyllä ihmettelemään, mistä tuo energia kumpuaa. 

WAM:issa on esillä nimenomaan Pentikin tähän tilaan luoma kokonaisus, jonka valmistelu on kestänyt yli kaksi vuotta.  WAM toimii loistavasti isojen installatioiden esittelypaikkana, olen sen ennenkin todennut. Toki näyttelyssä oli esillä pienempiäkin keramiikkatöitä. Näyttelyn ideana on ilmentää elämänkaaren erilaisia vaiheita ja tunnelmia - useissa töissä symbolina oli voikukka, jota Pentik kertoo rakastavansa. Voisikohan näyttelyä sanoa kirjoittamisen sijaan taiteen menetelmin toteutetuiksi muistelmiksi?

Näyttelyssä oli tosiaan esillä video Pentikin elämästä ja taiteesta. Erityisesti minua puhutteli videolla kohta, jossa Pentik selitti tähän näyttelyyn liittyen, kuinka hän pitkään kokeili ja testasi eri  menetelmiä, joilla tehdään keramiikasta keveästi leijuvia voikukan hahtuvia. Tarpeet kulkivat mukaan ja joutilaan hetken tullen taas kokeiltiin. Kokeilujen tuloksena syntyneet keraamiset hahtuvat olivat ihania! Tuota kaikkea siis vaaditaan: luovuutta, kokeilunhalua, sitkeyttä jne.

Lentoon

Tässä muutama muu kuva. Keskityin ehkä koronan lannistamana näihin iloisiin töihin, toki elämänkaaren varrelle mahtui synkempiäkin otoksia...

Ilon puutarha

Siemeniä

Unelmia

Näyttely on Turun WAM-museossa 19.9. asti.