Ateneumissa muotokuvien pauloissa

Kävin vähän aikaa sitten Ateneumissa. Joo, katsastin kyllä Alice Neelin näyttelynkin, mutta arvasin jo etukäteen, että ei se ole ihan minun juttuni. Luin innokkaasti tauluihin liittyviä mielekiintoisia tarinoita, mutta kuvat katsoin aika nopeasti. Sikses kiva paikka -blogissa on nostettu esiin Neelin näyttelyn mieskuvaa, naisnäkökulmaa taas löytyy Julia + ihminen -blogista.

Minun käyntini kohokohta löytyi sieltä perusnäyttelyn puolelta. Koko perusnäyttelyn uusi esillepano sai tutkimaan maalauksia ihan uudella innolla, mutta varsinainen makupala oli käytävän pätkä, jossa esiteltiin taiteilijoiden muotokuvia. Osa oli omakuvia, osa muiden tekemiä. Niitä katsoessa tuli sellainen olo, että hyvässä muotokuvassa todella näkyy kuvattavan luonne ja sielu.

Katsotaanpa nyt ensin tätä kuvaparia:

Näyttävätkö mukavilta miehiltä? Vasemmalla Tyko Sallinen Jalmari Ruokokosken maalamassa muotokuvassa (1919). Sallisesta on jäänyt jälkipolville aika ristiriitainen kuva: juopotteleva elämä Hyvinkään Krapula-ateljeessa, tytärten oudot kuolemat, Mirri-vaimon kohtalo jne. Ei, kyllä kuvaan on vangittu hankalan miehen olemus. Oikeanpuoleinen Einari Wehmas on minulle kuta kuinkin tuntematon taiteilija (sen tiedän, että hän oli runoilija Elina Vaaran neljäs aviomies). Mutta omakuva (1925) ei kyllä ole erityisen imarteleva; en välittäisi tutustua tuohon mieheen...

Entäpä sitten nämä miehet:

Tapani Raittilan omakuva (1953) vasemmalla. Hesarin Bäcksbackan taidekokoelmaa arvioivassa jutussa (2009) Raittila esiteltiin esimerkkinä "suomalaisen maalaustaiteen hyvän akselista", nimenomaan verrattuna Salliseen, Jalmari Ruokokoskeen ja Yrjö Saariseen. Raittilan työntekoa kuvattiin virkamiesmäiseksi järjestelmällisyydeksi, johon eivät kuulu voimakkaat tunteet. "Väriaskeesin" ja "musta-valko-harmaan" taiteilijoihin lukeutuu myös Unto Koistinen, jonka omakuva (1949) on tuossa oikealla (vähän huono kuva, kun maalaus oli katonrajassa...). Kuvien perusteella tulee heti kuva vaatimattomista, uhoamattomista puurtajista...

Sitten sydäntäsärkevä muotokuva:

Vilho Lammen omakuva (1933) kertoo kaiken. Kaksi vuotta kuvan maalaamisen jälkeen Lampi teki itsemurhan hyppäämällä Tuiran silloilta Merikoskeen, Oulujokeen. Henkinen väsymys ja ahdistus näkyy tässäkin kuvassa. Ateneumissa kuva oli alimmassa rivissä, ja kuvan yläpuolella oleva hylly varjosti maalausta niin, että melkein piti nöyrtyä polvilleen nähdäkseen kuvan kunnolla.

Ja sitten ihan vaan muutama hieno muotokuva, jollain tavalla aikaa tai ihmistä hyvin kuvaava:

Vasemmalla ylhäällä Alvar Cawén tyylikkäässä, keskeneräisen näköisessä omakuvassaan vuodelta 1923. Oikealla ylhäällä Helene Schjerfbeck keskivaiheen pelkistyneessä omakuvassaan vuodelta 1915, yksi harvoja naismuotokuvia tuolla seinällä. Vasemmalla alhaalla Hugo Simbergin omakuva vuodelta 1907 (1906 ovat valmistuneet Tampereen tuomikirkon maalaukset). Alaoikean muotokuva pääsi mukaan oikeastaan siksi, että se muistutti minusta huvittavasti Aki Kaurismäkeä. Kuva esittää 30-vuotiaana kuollutta neroa, Werner Holmbergia. Maalaus on Per Södermarkin ja vuodelta 1853.

Sanonpa vain, että muotokuvat ovat mielenkiintoisia. Näitä ja muita tauluja voi tutkia parempina kuvina Kansallisgalleria-sivustolta.