(Pyhiin)vaellus

Suvi Ahola kirjoitti tämän päivän Hesarin kolumnissaan siitä, kuinka suosittuja erilaiset vaelluskuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa ovat. Hän pohtii myös patikoinnin ja pyhiinvaellusten suosiota. Esimerkiksi Santiago de Compostelan pyhiinvaelluspassin hankkineita vaeltajia oli viime vuonna liki 238 000. Määrä on seitsemässä vuodessa kuulemma kaksinkertaistunut. Pyhiinvaelluspolkujen kulkijat ovat useimmiten katolisia tai muita kristittyjä, mutta valtaosa ei ole varsinaisella pyhiinvaelluksella. Aholan mukaan kaikki tämä kertoo siitä, kuinka modernia ihmistä ahdistaa. Juttu oli oikein puhutteleva ja antoi aiheen tähän tilitykseen.

Kuulun itsekin niihin, jotka ovat jo vuosia haaveilleet Santiago de Compostelan vaelluksesta. Haaveeksi se tosin taitaa jäädäkin. Olen oikein itsekin ihmetellyt, että miksi juuri Camino on minunkin pakkomielteeni. Kai sitä voisi vaeltaa vaikka Alpeilla? Ok, olen opiskellut espanjan kieltä ja pidän Espanjasta maana... Mutta miksi en haaveile vaelluksesta ihan vaan jossakin Pohjois-Espanjassa?

Kyllä siinä ainakin minun tapauksessani on kyse siitä, että haluaisin jotenkin olla osa sitä historiallista jatkumoa, sitä ihmisten virtaa, joka eri aikoina on vaeltanut noita reittejä. Tavoittelen varmaan samaa tunnetta, joka tuli esimerkiksi Notre Damen katedraalissa eli voimakasta elämystä siitä, että olen osa pitkää ketjua. Kirkkoon saapuminen herätti vahvan tunteen siitä, kuinka moni onkaan astunut samasta ovesta ennen minua. Valtavan ihmetyksen siitä, miltä keski-ajan ihmisestä on tuntunut, kun hän on sen aikaisesta asumuksestaan saapunut tähän valtavaan kirkkotilaan, jossa poikakuoron heleä laulu soi?

Pyhiinvaellusinnostukseni vei minut muutama viikko sitten museokeskus Vapriikkiin Tampereelle katsomaan Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttelyä. Näyttely on esillä 18.10.2015 asti. Näyttelyssä esitellään pyhiinvaellusreittejä Suomen ja Pohjoismaiden pyhiinvaelluskohteisiin sekä aina  Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Jerusalemiin asti. Selväksi tuli sekin, että vaelluksille lähdettiin joskus ihan puhtaasta seikkailunhalustakin. Näyttelyssä kerrotaan myös nykyajan pyhiinvaellusmatkoista. Esineistö liittyi paitsi vaelluksiin, myös vaelluskohteiden pyhimyksiin. Tämä viehättävä pyhimyspatsas kuvaa Pyhää Birgittaa:

Näyttelystä sain uusia ideoita vaellusreiteiksi. Hiljattain on avattu uudelleen Pyhän Olavin tie, St. Olavsleden, joka kulkee Ruotsin Sundsvallista Trondheimiin (entiseen Nidarosiin), se kuullostaa kiinnostavalta. Ja onhan täällä ihan kotoinenkin reitti, Hämeen härkätie, joka yhdistää Hattulan Pyhän Ristin kirkon Turun tuomiokirkkoon, ehkä olisi helpointa aloittaa vaeltamalla siitä jokin pätkä jalkapatikassa.

Tampereen näyttelyyn liittyy myös kirja: Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla : kun maailma aukeni. Sen on julkaissut Vapriikki yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa (SKS, 2014).

Hyvä kirjoitus ja runsaasti kuvia Vapriikin näyttelystä on Jalkaisin-blogissa: http://jalkaisin.blogspot.fi/2015/02/pyhiinvaellusnayttelyssa-tampereella.html