Kuopio, mon amour

Talvilomalla poikettiin Kuopiossa, tuossa ihanassa "oekeetten immeisten" kaupungissa vuorokauden verran. Ja paljonhan sitä ehtii kun kiirettä pitää...

Ihan ensimmäiseksi poikettiin VB-valokuvakeskukseen, jossa olen nähnyt lukemattomat hyvät valokuvanäyttelyt. Nyt mentiin ihan summassa, ja hyvä tuuri kävikin: VB-valokuvakeskuksessa oli viimeistä viikonloppua auki mielenkiintoinen vanhojen valokuvien näyttely.  Näyttelyssä oli tosi kivoja kuvia: muotokuvia, kuvia vanhasta Kuopiosta jne. Ihanaa, että ehdimme. Victor Barsokevitschin (1863-1933) nimi kyllä tunnetaan hyvin, mutta tämä näyttely valotti sitä, että Barsokevitschin nimen takaa löytyi itse asiassa työryhmä, kollektiivi, jonka nimettömiksi jääneistä jäsenistä iso osa oli naisia. Näyttelyn nimi olikin “Adélesta Gretaan - Valokuvaajia Victorin varjossa”. Tässä yksi noista keskeisistä naiskuvaajista, Hilma Koivisto. Eikö hän olekin hurmaava ilmestys? 

Hilma Koivisto (os. Miettinen), 1908

Kuopiossa juhlitaan olan takaa 150 vuotta sitten syntynyttä maalari Juho Rissasta. Juho Rissasen juhlavuosi huipentuu syntymäpäiväviikkoon 2.–10.3.2024, kaupungissa olisi tarjolla monenlaista kiinnostavaa juhlaohjelmaa. Mutta me juhlimme jo etukäteen ja menimme siis Kuopion kaupunginteatteriin katsomaan Antti Heikkisen käsikirjoittamaa ja Taava Hakalan ohjaamaa "Maalari - Juho Rissanen" -näytelmää. Rissasen roolissa nähdään Ilkka Pentti. Ei ollut kummia odotuksia, joten yllätyin ihan positiivisesti. Tarina kulki hyvin, näyttelijät osasivat hommansa ja savon  murre hiveli korvia. Teatteri on tilanakin hieno, remontoitu vimpan päälle ja 60-luvun arkkitehtuuri hivelee silmiä.

Tämän portaikon muistan jo lapsuudesta.

Seuraavana päivänä suunnattiin Kuopion taidemuseolle, jossa taas on juhlavuoden näyttely "Juho Rissanen – Kuvauksen vilkkaus" (29.9.2023–7.4.2024). Näyttely avasi kirjein ja valokuvin mukavasti Rissasen elämää (kuten toki edellisen päivän näytelmäkin). Itse maalauksia oli esillä ehkä vähän vähemmän kuin odotin, ja niistäkin pidän kyllä eniten nuoruuden töistä, joissa Rissasen kuuluisa viiva vielä näkyy. Tämän "Savon Mona Lisana" tunnetun maalauksen eteenhän sitä oli pysähdyttävä toviksikin.

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo (1897)

Museon alakerrassa oli "Überhund – taiteen kiehtovat koirat" -näyttely (16.2.-19.5.2024), joka kiertää hieman vaihtuvin kokoonpanoin eri museoissa. Näyttelyn on alunperin kuratoinut museonjohtaja Susanna Luojus Salon taidemuseoon, siellä se jäi näkemättä. Näyttely oli tosi runsas ja monipuolinen, esillä oli taidetta ikivanhoista veistoksista ihan uusimpaan nykytaiteeseen. Yllättävän hauska näyttely, ja siellä kuluikin enemmän aikaa kuin  Rissasen näyttelyssä. Kuvittelisin, että tämä näyttely olisi esim. koululaisryhmille ja tarharyhmille ihan mahtava tapa tutustua taiteeseen.

Alvar Cawén: Metsästäjän kotiinpaluu (1925)

Sitten oli tarkoitus nopeasti poiketa kahvilla Kahvila Kantissa, Kuopion museon ja päkirjaston uudessa kompleksissa, mutta sinnekin juututtiin toviksi näyttelyyn. Kuopion museon uudessa näyttelytilassa oli näet viimeistä päivää esillä Wildlife Photographer of the Year -kilpailun palkitut kuvat, pitihän nekin katsoa.

Kahvila Kantissa saatiin hyvät kahvit, eikä Kuopiossa toki koskaan tarvitse nälkää nähdä. Teatterimatkalla poikettiin Hanna Partasen kalakukkoleipomoon syömään lihapiirakat, näitä on pakko aina saada Kuopion reissuilla. Koska yövyttiin hotellissa, kalakukko jäi ostamatta tällä kertaa. Illalla oli tarkoitus suunnistaa muikkuaterialle Sampoon, mutta se olikin remontissa. Ehkä hyvä niin, tulee välillä kokeiltua muitakin ruokapaikkoja. Nyt nälältä pelasti mainio uusi tuttavuus, ravintola Kreeta. Täällä käydään varmaan toistekin.

Partasen leipomon uunit lämpiävät puilla

Karitsaa ja retsinaa Kreeta-ravintolassa

Poistuimme Kuopiosta kaikkemme antaneina, ruumis ja sielu ravittuina.

Valokuvan viemänä Turussa ja vähän muuallakin

Liikennelakoista johtuen yövyin Turussa pari yötä ja jäi paljon luppoaikaa. No, kukkahattutäti kiertää tietysti museoita ylimääräisellä ajallaan.

Iiu Susiraja - Ei  mikään helppo nakki (WAM 2.2.-12.5.2024)

Kuvankaappaus videosta Fix (2017)

Alunperin olin ajatellut, että Iiu Susiraja ei ehkä kiinnosta niin paljon, että menisin WAMin näyttelyyn, mutta sinnekin tuli siis mentyä. Näyttelyssä oli paitsi valokuvia, myös videoita, installaatioita ja  3D -tulostuksena tehtyjä veistoksia, mukavan monipuolinen kattaus siis.

Koen Susirajan valokuvat jotenkin todella häritsevinä, jopa ahdistavina. Uskon, että taiteilija olisi siitä ihan tyytyväinen, onhan näyttelynkin nimessäkin "ei mikään helppo nakki". Näen kyllä töissä viitteitä feminismiin, kehopositiivisuteen ja anarkiaan, mutta... Susirajahan itse jättää tulkinnat katsojille, hän vain kiinnostuu esineistä ja miettii kuvakonteksteja niille. Töiden nimet ovat myös tärkeitä ja ne tuovat usein sinänsä haudanvakaviin astelmallisiin muotokuviin huumoriakin. 

Videoteokset ovat syystä tai toisesta mielestäni "kesympiä", ehkä siksi, että niissä esineitä oli vähemmän ja niiden käyttö videoissa (varmaan ihan vain kuvausteknisistä syistä) ei ole ihan niin provosoivaa. Hesarin arvostelija piti 3D -veistoksia kitschinä (HS 16.2.), itse koin ne ja installaatiot melkein henkireikinä näyttelyssä; että oli tarjolla jotakin kevyempääkin, joka sai välillä myös hymyilemään.

Iiu Susirajalla on hienot verkkosivut, joissa voi tutustua hyvin hänen tuotantoonsa. Esim. WAMin näyttelyn videot taitavat kaikki löytyä katsottaviksi sieltä.

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo:  Pohjoistuulen metsä (Turun taidemuseo 6.1.-19.5.2024)

Ritva Kovalainen: Biodiversiteetti (2021)

Tämä kuvaajakaksikko on työskennellyt jo 30 vuotta metsäaiheen parissa, joten heillä on aiheeseensa melkoinen perspektiivi. Aikaisemmissa töissä on pohdittu metsämytologiaa ja metsätalouden varjopuolia. Uusin näyttely ja siihen liittyvä valokuvataiteellinen tietoteos ovat kuvaus luonnonmetsistämme elämää ylläpitävänä monimuotoisena tilana. Se kuvaa niitä rikkaita ekosysteemejä, joita pohjoiset havumetsämme parhaimmillaan ovat. Näyttelyssä käsitellään myös metsäluonnon uhanalaistumista ja häviämistä. 

Verrattuna Iiu Susirajan näyttelyyn, tämän näyttelyn tekijöillä todellakin oli agenda ja sanoma. Valokuvien ohessa tarjolla on paljon faktatietoa luonnonmetsien tilasta. Kaikessa perusteellisuudessaan näyttely oli ainakin minulle enemmän tiedollinen kuin taiteellinen elämys. Valokuva voi toimia siis näinkin.

Kummallakin kuvaajalla on verkkosivut, joissa esitellään heidän tuotantoaan:
Ritva Kovalainen
Sanni Seppo

Hannu Vanhasen yleisöluento Hannes Heikuran valokuvataiteesta Tampereella Galleria Himmelblaussa 16.2.2024 (Aamulehden striimaus)

Galleria Himmelblaussa on esillä Hannes Heikuran (1958–2015) toistaiseksi laajin retrospektiivinen näyttely. En ehdi käydä siellä (näyttely on auki 7.3.2024 asti), joten olin tosi iloinen, kun Hannu Vanhasen luento striimattiin ja on katsottavissa Aamulehden sivuilla parin viikon ajan. Muistan Heikuran loistavana Hesarin uutiskuvaajana, jonka monet kuvat jäivät kyllä mieleen ensi näkemältä. Kukapa ei muistaisi kuvia afganistanilaisesta poliisista unikkopellossa tai kuvia lopen uupuneesta  Mika Myllylästä harjoittelemassa suolla.

Näyttelyssä on esillä paitsi Helsingin Sanomissa julkaistuja ikonisia lehtikuvia eri puolilta maailmaa, myös Helsinki-trilogian taidevalokuvia. Etenkin jälkimmäiset kuvat avautuivat paremmin luennon avulla kuin jos olisi kierrellyt näyttelyssä itsekseen.

Kuvien lisäksi luennolla kerrottiin Heikuran työskentelytavoista. Uutiskuvaajana hän oli itsenäinen tekijä, ei toimittajan apulainen. Toimittajakin odotti mielenkiinnolla, millaisen kuvan kanssa Heikura palaa keikalta. Kuvat olivat oivaltavia ja Heikura saikin monena vuonna Vuoden lehtikuva -palkinnon. Myös taidekuvissaan hän tuntuu kuvanneen ympäristöään luonnonvalokuvaajan otteella, usein pitkällä objektiivilla niin, että oli itse ulkopuolinen kuvaustilanteissa. Hänen taidekuvansa ovat hetken taidetta.

Myös Heikuran tuotannosta löytyy kiinnostuneille hienot verkkosivut.

Olipa siis mainio valokuvaviikko!

Ranskalainen Agentit-televisiosarja vei mukanaan

 

Ranskalainen Agentit-televisiosarja (Dix pour cent) on jo aikaa sitten pyörinyt Netflixillä, mutta kun en suorotoistoja osta, törmäsin siihen vasta nyt, kun julkaistut neljä kautta ovat katsottavissa Yle Areenassa. Sarja nimi johdatti harhaan (minähän en jännityssarjoista paljon perusta) ja vasta ystävän vinkistä kiinnostuin sarjasta. Kaikki neljä kautta tulikin katsottua aika ripeästi, sarja vei ihan mukanaan. Ja tietysti ihana Pariisi...

Agentit kertoo pariisilaisesta Ask-nimisestä toimistosta, jossa näyttelijöiden agentit kilpailevat keskenään (ja muiden agentuurien kanssa) asiakkaista ja filmaussopimuksista. Toimiston väen elämä on sanalla sanoen hektistä, niin työ- kuin yksityiselämän rintamalla. Sarjan osat vievät joukkoa kriisistä kriisiin.

Agentuurin henkilökuntaa ovat liian kiltti agentti Gabriel, hirviömäinen Andréa, pomottamaan pyrkivä Mathias, alusta asti mukana ollut veteraani Arlette sekä joukko muuta henkilökuntaa kuten assistentteja: Camille (Mathiaksen avioton lapsi, tosin muut eivät sitä tiedä...), Hervé, Noémie jne. Sarjassa kuvataan paljon työntekijöiden yksityiselämääkin. Se ei kuitenkaan ole sarjan "clou", vaan ne oikeat näyttelijätähdet, jotka asioivat agentuurissa.

Jokaisessa jaksossa nähdään siis myös joku oikea tähtinäyttelijä, joka hakee kuvitteellista roolia jossain tuotannossa. En tunne ranskalaisia näyttelijöitä kovin hyvin, mutta esim. nämä suuruudet bongasin sarjan eri osista:  Isabelle Adjani, Isabelle Huppert, Juliette Binoche, Charlotte Gainsbourg, jopa Sigourney Weaver käväisi yhdessä osassa. Näyttelijät parodioivat itseään, kaikkine heikkouksineen ja kummallisuuksineen. Esim. Isabelle Huppert on aivan hurmaava näyttelijänä, joka ei osaa sanoa ei juuri mihinkään tarjoukseen. Agentit joutuvat sitten sovittelemaan mahdottomia kuvaus- ja esitysaikatauluja. Näyttelijä kiitää päiväkuvauksista yökuvauksiin minuuttiaikataululla ja eri tahot eivät saa tietää päällekkäisistä kuvauksista... Välillä vain ihmetellään, että koskahan näyttelijä mahtaa nukkua!

Yleensäkin on ihana välillä nähdä joku eurooppalainen tv-sarja, joka ei ole jännäri tai historiallinen pukudraama. Lisää tällaista!

Tämä löytyy siis Yle Areenasta. Myös postauksen kuva on peräisin Ylen sivuilta.