maanantai 4. maaliskuuta 2019

Heidi Jaatista kuulemassa Pielaveden kirjastossa

Tammikuussa kotiseudulle ajellessa tarkistin Pielaveden kirjaston aukioloaikaa netistä poiketakseni  asioimassa. Ilahduin kun huomasin, että samana iltana kirjastossa olikin kirjalllisuusilta, jossa oli vieraan Savonia-palkittu kirjailija Heidi Jaatinen. Niinpä Pielavedelle saavuttua heitettiin laukut kiireen vilkkaa yöpymispaikkaan ja paineltiin kirjastolle. Harvinainen tilaisuus päästä osallistumaan jonkun muun kirjaston kirjallisuusiltaan. Jaatisen kirja oli lukematta (jotenkin olen  mieltänyt hänet sellaiseksi itselleni vähän hankalaksi, runolliseksi ja kuvailevaksi kirjailijaksi...).


Kävi niin kuin aina käy; kun kirjailija kertoo omasta kirjastaan, mielenkiinto herää välittömästi. Tässä tapauksessa tunnelma oli vielä tosi  leppoinen, paikalla oli sukulaisia ja tuttavia, kirjailija tarinoi savon murteella ja näytti vanhoja valokuvia tapahtumapaikoilta. Kotiin palattua kaivoin kirjan luettavaksi.

Koski (Gummerus, 2018)  kertoo oman syntymäkuntani, Kiuruveden, historiasta 1910-luvulla, myös sisällissodan ajasta. Kirjassa kartoitetaan varmaankin melko faktapohjaisesti kirjailijan suvun, Jauhiaisten, vaiheita. Taloina Koski ja Puolakka ovat  niminä tuttuja myös pitäjän toisella puolella asuneelle. Historiajuonen rinnalla kulkee nykyhetken tarina kirjailijan suhteesta kuolevaan isäänsä.

Kosken talon isäntä, Tuure, jää leskeksi lapsilaumansa kanssa. Suvun  naiset päättävät vaimovainajan sisarentytön olevan sopiva uusi emäntä, vaikka Tuure luulee sen itse keksineensä. Minulle kirjan kiintoisin juoni oli tämän nuoren Stiina-emännän kasvaminen emännän rooliin, "avainten haltijaksi" . Sen tarinan ohessa kerrottiin paljon mielenkiintoista tietoa tuon ajan maaseudun elämästä, sekä miesten että naisten töistä. Tosin minua hämmensi kirjan esittämä isäntätyyppi, joka ei talon töihin juuri sotkeentunut vaan hallitsi kamarista käsin komentamalla. Niin muuttuu maailma, nykyaikana eivät isojen talojen isännät taida ehtiä laakerilla lepäilemään, vaikka työvoimaa on koneilla korvattukin.

Kirjassa ruualla on tärkeä merkitys. Ruoka tietää turvaa, ruoka tietää vaurautta, ruualla rakastetaan, ruualla ollaan anteliaita. Tämä on jotenkin juuri tämän suvun historiaan liittyvä, hauska piirre. Tuuren veli, Ananias Jauhiainen,  oli oikeastikin Suomen lihavin mies, jonka ruokahalusta kerrottiin juttuja Kiuruveden ulkopuolellakin.

Kirja kuvaa myös sisällisodan aikaa Kiuruvedellä. Minulla on aina ollut se käsitys, että "muutama hihhuli lähti ehkä valkoisten joukkoihin Etelä-Suomeen, mutta ei se juuri Kiuruvettä  koskettanut". Ja vähällähän siellä toki päästiinkin. Kirjassa kuvataan tilanne, jossa Iisalmesta tulee punaisia rettelöimään Kiuruvedelle ja koettaa saada paikallisia mukaan, mutta homma tyrehtyy alkuunsa. Paikallisen punakaartin ja suojeluskunnan päälliköt ovat keskenään sopineet, että ei tässä mihinkään taisteluihin ruveta ja se on iisalmelaistenkin uskottava. Mutta uutta tietoa minulle oli, että sinne etelään lähti kuitenkin satakunta miestä - ei siis ollut kyse vain muutamasta hihhulista. Reissu kuvataan Tuuren pojan, Paavon, silmin. Paavo sotkeutuu myös mukaan huonosti organisoidulle Vienan retkelle - tämä osa kirjaa tuntui vähän irralliselta, olisin mielelläni pysytellyt ihan kotikulmilla.

Koski yllätti postiiivisesti. Arkielämän kuvauksessa kirjoitustyyli ei mennyt minun makuuni liian runolliseksi. Kirja aloittaa sarjan ja aion kyllä jatkaa sarjan lukemista. Onhan se harvinaista herkkua saada lukea "omilta juuriltaan" vahvaa tekstiä hyvältä kirjoittajalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti