Kirjat ja elokuvat 2017: 1. kvartaali

Alkuvuosi on täyttynyt aika lailla "velvollisuuslukemisella". Töissä esitteltiin 7-luokkalaisille aiempien sukupolvien kotimaisia nuortenkirjasuosikkeja ja rinnakkain niitä tämän päivän kirjoja. Minä esittelin tietysti ne historialliset 😏. Niinpä alkuvuosi meni Aaro Honkaa, Mary Marckia ym. kumppaneita lueskellessa. Täytyy sanoa, että hirveästi elämyksiä ei vastaan tullut. Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1953) kannattaa kuitenkin mainita, koska se oli varsin  hyvä psykologinen kuvaus sotalapsen sopeutumisesta takaisin Suomeen. Kummastakin nuorisoryhmästä löytyi muuten ainakin yksi nuori, joka tiesi mitä sotalapsi-käsite tarkoittaa. Tällä hetkellä lukeminen tähtää huhtikuun uutuuskirjavinkkaukseen aikuisille eli olen kertaillut paljon jo lukemiani kirjoja ja miettinyt, miten niitä kuvailisin. Ja olen ehkä uutenakin lukenut sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten olisi ainakaan tässä vaiheessa tarttunut.

Uutuuskirjavinkkaukseen pääsee ehdottomasti mukaan tammikuussa lukemani Petri Tammisen Suomen historia (Otava, 2017). Tässä kirjassa konkretisoituu se, että historiaa koetaan arjessa  - kansakunnan kohtalonhetket ja normaali arki saavat samanlaisen arvon ja molemmat luovat ihmisille tärkeitä muistoja - kirja on mikrohistoriaa parhaimmillaan.  Tamminen osaa vähillä sanoilla välittää niin paljon! Kirjan sisältämät pikkumuistot vuoroin itkettävät, vuoroin naurattavat tai vahvimmillaan sekä että. Lämmin, ihana kirja, joka sai huippuelämystähden minulta.

Kävin kirjastolaisille suunnattuna koulutuspäivänä kuuntelemassa ihanan Lukuneuvojan, Marika Helovuon, esittelyä mm. viime vuoden kirjasadosta. Lukaisin oitis pari. Näyttelijänäkin tunnettu David Duchovny (mm. X-files) on kirjoittanut kirjan Pyhä lehmä (Like, 2016). Populaarikulttuuriviittauksia vilisevä kirja lehmän, possun ja kalkkunan karkumatkasta huvitti ainakin minua kovasti. Hupaisan tekstin alle piiloutuu lihansyönnin ja tehotuotannon kritiikkiä. Tälle myös huippuelämystähti.

Toinen Lukuneuvojalta saatu suositus oli Kalle Lähteen Happotesti (Otava, 2016). Tätä olin vähän kierrellyt, kuvitellen sen olevan jotain tyyliin Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Mutta eihän se ollut, vaan sujuvasti kirjoitettu, todellisuuspohjainen, inhorealisteinen/synkänhauska kuvaus alkoholismista. Minua ällistytti päähenkilön valehtelun määrä: kuinka koko ajan oma toiminta selitetään parhain päin ja mitätöidään alkoholiongelmaa. Alkoholisti ei sitä paitsi valehtele vain ympäristölleen, vaan myös itselleen. Alkoholistinkaan pään sisään en pääsisi ilman kirjallisuutta!

Kevään ekan neljänneksen kirjoista pitää vielä kehua Liane Moriarty, jälleen kerran. Neljäs suomennos, Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY, 2017), vei taas mennessään. Näitä vaan ei pysty laskemaan käsistään, ennen kuin koko kirja on luettu. Siinä kevyen kerronnan ohessa tulee paljon painavaa pohdittavaa ystävyydestä, perhesuhteista, avioliitosta jne.

Jos viime vuosi oli huono elokuvavuosi, niin nyt ei voi valittaa. En ole oikeastaan huonoa elokuvaa nähnytkään. Oikein hyviä olivat Loachin I, Daniel Blake, jossa kasvoton byrokratia saa huutia ja Lonerganin Manchester by the sea, joka oli kyllä tosi surullinen elokuva miehestä, joka menetti perheensä. Hyviä elokuvia olen siis totta vie nähnyt, mutta ainoa huippuelämystähti meni Jarmuschin bussikuskista kertovalle Paterson-elokuvalle. Minä - ainakin näin vaihteluna - rakastan näitä arkielokuvia, joissa ei ole mitään suurta draamaa vaan kuvataan sympaattisesti arkea.  Esim. Linklaterin ja Baumabachin elokuvat koen sellaisiksi. Ainakin yksi sellainen arkielokuva vuodessa on paikallaan!

Yhteiset kuvamme -näyttely Hämeenlinnan taidemuseossa 10.12.2016 -19.11.2017

Olin menossa juna-asemalle Hämeenlinnassa, kun tajusin, että taidemuseohan on siinä ihan vieressä ja minulla joku tunti ylimääräistä aikaa. Päätin siis poiketa museolle, vaikka minulla oli vain hatara käsitys, että jotakin hämäläistä taidetta siellä on esillä. Ja niinpä olikin, "viljamakasiinin" puolella Yhteiset kuvamme -näyttelyssä esitellään Hämeessä olevia merkittäviä taidekokoelmia ja niiden harvoin nähtyjä teoksia. Iso osa oli tietysti Hämeenlinnan taidemuseon omista kokoelmista - onhan niitä siellä, kultakauden teoksia 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta (mm. Halosta ja Järnefeltiä oli esillä).

Mutta vähemmän tuttuakin löytyi. Forssan kaupungin lähinnä virastojen seinille  hajaantuneita kokoelmia on toki Forssassakin  esitelty, mutta juuri näitä tauluja en ole kyllä nähnyt kotopuolessa esillä. Tammelan Portaan kylässä lienee jotakin aivan erityistä, koska paikallisilla taiteilijoilla näkyy olevan kaikilla sinne jokin kytkös. Kyläkoulun opettaja Urho Salomaa on meillä päin tunnettu tekijänimi, ja hänen piirustuskerhostaan on  kehittynyt ns. Portaan Akatemia, joka järjestää edelleen taidekursseja kesäisin. Tässä pari näkymää Forssan keskustasta hänen kuvaamanaan:

Salomaa, Urho: Joenrantanäkymä Forssasta, 1949

Salomaa, Urho: Kaupungintalo, 1950

Tammelasta olivat kotoisin myös Jorma Kohonen ja Pentti Hammarberg (joka oli siviiliviraltaan Museoviraston piirtäjä). Hammarberg oli  kotoisin nimenomaan Portaasta ja kuvasi paljon kotikylänsä näkymiä.

Hammarberg, Pentti: Aamu, 1989 (pahoittelen heijastuksia lasissa...)

Mitä olisi Suomen taide-elämä ilman opettajia? Näyttelyssä tutuksi tuli myös lammilaisen opettajan, Vilho Penttilän, keräämä taidekokoelma, joka on siis kuntaliitoksen yhteydessä siirtynyt taidemuseon haltuun. Kokoelmassa on pääasiassa 1900-luvun alun taidetta. Tässä kokoelman todellinen herkku:

Cawén, Alvar: Syksy, 1923

Tervakosken Taiderengas ry lienee ollut aktiivisimmillaan 60-70-luvuilla ja se toikin näyttelyyn mukaan vähän modernimpaa vivahdetta:

Hienonen, Erkki: Kolme kylpijää, 1975

Talven ihmemaa

Käväistiin viikonloppuna Savossa ja päästiin sunnuntaiaamuna suksillekin, ensimmäisen kerran tänä talvena. Minun maailmassani hiihtäminen ei ole etäistäkään sukua urheilulle, vaan kyseessä on tapa liikkua verkkaisesti ja rauhallisesti luontoa tarkkaillen. Meillä ei ole mitään asiaa valaistuille laduille ym. reiteille. Me siis hiihtelemme, emme hiihdä.

Lähdimme liikkeelle puoli kymmenen maissa, jolloin pakkasta oli vielä reilut kymmenen astetta. Silloin koko jumalattomalla järven selällä ei ollut kuin yksi verkonkokija kelkkoineen ja me kaksi. Mikä rauha! Järveltä ei ensin löytynyt latua, mutta ei se menoa haitannut, kun lumi kantoi missä vaan. Hiihtelimme ohi suloisien mökkisaarien  (enpä kyllä haluaisi mökkeillä noissa saarissa kovin tuulisilla keleillä...) ja -rantojen. Latukin löytyi. Pikkuhiljaa järvelle ilmestyi muitakin hiihtäjiä, pilkkijöitä ja kelkkailjoitakin. Onneksi isolle järvelle mahtuu jopa kelkan ääntä.

Tässä pari kuvaa sunnuntairetkeltä. Huomaa hieno lumihevonen!

Hiihtolenkki järven jäällä oli ihana, oli tosi mukavaa hiihdellä aurinkoisessa aamussa. Mutta... samalla tuli hirmuinen haikeus siitä, että tämä ei tunnu enää olevan mahdollista normaaliarjessa, Etelä-Suomessa. Tänä talvena on ollut ehkä pari viikonloppua, jolloin lumitilanne olisi sallinut hiihtämisen, mutta silloin sää ei ole houkutellut muuten ulos. Etelässä talvet ovat viime vuosina olleet niin epävakaisia, tänäkin talvena lunta on tullut ja se on sulanut, välillä on tullut räntää tai silkkaa vettä. Ja on niin pilvistä - keväät, talvet ja syksyt eivät poikkea toisistaan, vaan aina on vastassa sama harmaa. Rakastan eri vuodenaikoja, haluan selvät vuodenajat!