Katsoin kulttielokuvan

Fight Club on David Fincherin ohjaama yhdysvaltalainen elokuva vuodelta 1999. Se perustuu Chuck Palahniukin romaaniin. Elokuvan pääosissa ovat Brad Pitt, Edward Norton, Helena Bonham Carter ja Meat Loaf.

Luultavasti Fight Club on jäänyt minulta katsomatta trailerinsa vuoksi, traileri kun luo mielikuvan älyttömästä väkivaltaelokuvasta,  ja joo, onhan se sitäkin, mutta elokuvana huomattavasti monitasoisempi.  Itse asiassa katsoin elokuvan kaksi kertaa, kun tuntui, että kaikkea ei yhdellä kerralla ehtinyt nähdäkään.

Tylsää työtään vihaava, unettomuudesta kärsivä mies (Norton) kulkee erilaissa terapiaryhmissä, sillä vain kuolevien ja kärsivien keskellä hän voi itse tuntea olevansa elossa. Työmatkalla hän tapaa Tyler Durdenin (Pitt), joka on kaikkea sitä, mitä hän itse haluaisi olla. Tyler tekee ihan mitä haluaa, Tyler on vapaa, Tyler vihaa kulutuskulttuuria. Yhdessä miehet keksivät järjestää tappeluklubeja helppoon elämään turhautuneille miehille. Siitä alkaa operaatio, joka suurenee ja suurenee loppua kohden..

En katso juurikaan väkivaltaelokuvia, ja nytkään en itse tappelukohtauksia oikeastaan edes pystynyt katsomaan. Suoraa väkivaltaa ei kuitenkaan ole varmaan puolta tuntia yhteensä  -  ihan kellosta katsoin, että Pittin ja Nortonin ensimmäiset lyönnit vaihdettiin siinä 45 minuutin kohdalla.  Väkivalta ei Fight club -elokuvassa ole mitenkään ihannoitua, pikemminkin se näyttäytyy psyykkisenä oireena. Tappelukerhot ovat pakopaikka hukassa oleville miehille ja väkivalta tapa tuoda sisältöä tarkoituksettomaan elämään. Kipu peittää sitä, että elämä ei tunnu miltään. Tämä on hirveän realistinen elokuva, väkivallan seuraukset kuvataan inhorealistisestikin. Vähän ihmetyttää, kun olen lukenut, että tämän elokuvan innoittamana on kai todella perustettu vastaavia tappelukerhoja.

Minua elokuvassa puhuttelee eniten länsimaisen kulutuskulttuurin kritiikki. Se on niin hauskaa, niin purevaa - tämän elokuvan jälkeen Ikean merkitys on muuttunut… Tässä muutamia elokuvan kuuluisia sloganeita:
"The things you own, may end up owning you."
“It's only after we've lost everything that we're free to do anything.”
“This is your life and its ending one minute at a time.”
“You are not your job, you're not how much money you have in the bank. You are not the car you drive. You're not the contents of your wallet. You are not your fucking khakis. You are all singing, all dancing crap of the world.”

Ismo Hölttö, Ateneum 10.4.-31.5.2015

Helsingin läpikulkumatkalla ehdin poiketa katsomassa Ateneumissa Ismo Höltön juuri avatun valokuvanäyttelyn. Näyttely on viisaan tiukasti rajattu 1960-luvulle, aikaan ennen Höltön mainosvalokuvaajan uraa. Iso osa kuvista esittää kadonnutta Helsinkiä ja kaupunkilaisnuorisoa. Muiden näyttelyvieraiden kommentteja kuunnellessa vaikutti, että ne kiinnostivat paljon yleisöä ja tuntuivat herättävän muistoja kävijöissä.

Näyttelyssä ei valitettavasti saanut kuvata, mutta tässä pari postikorttikuvaa. Sadeasuinen poika (Olympiaterminaali, 1966) mahtoi joskus olla jossakin mainoksessakin, muistankohan oikein? Se edustakoon "kaupunkikuvia". Itse pysähtelin vielä pidempään maaseutukuvien edessä, niitä edustakoon tässä pariskunta mökkinsä portailla (Pohjois-Karjala, Kiihtelysvaara, 1969):

Olen syntynyt 1963 Pohjois-Savossa, ihan siellä umpimaaseudulla. Varhaislapsuudesta en paljon muista, mutta vähän oli sellainen olo, että näyttelyssä pääsi kurkistamaan jonnekin sellaiseen, jonka on elänyt, vaikka ei kunnolla muistakaan. Kuvissa oli lapsia, joiden vaatteet olivat, no vähän röntsänpuoleiset, kun ei niitä nyt silloin pulsaattoripesukoneiden aikaan joka päivä vaihdettu puhtaisiin. Saattoipa naamakin olla vähän likainen. Hiukset oli laitettu tiukasti letille ja lettien päässä oli rusetit - tai sitten ei, kiirepäivänä oli ehkä unohdettu aamupesu ja kampaaminen kokonaan... Polvet olivat ruhjeilla. Suurta osaa lapsista, niitä ujompia (nykykielessä introvertteja), kuvaaminen selvästi ujostutti. Oli vetäydytty vähän aikuisen selän taakse tai tuijoteltiin varpaisiin. Rohkeammat nauroivat iloisesti, vaikka pari etuhammasta vielä puuttui.

Elämä näytti nykynäkökulmasta katsoen kovin köyhältä. Itä-Suomessa ei tuolloin - jos nytkään - mökkejä maalailtu ja  nurkkajuuria koko ajan siivoiltu. Työvatteet olivat kuta kuinkin loppuunkuluneita: pussihousut ja lyyssi olivat käypä arkiasu miehelle ja navettatakki ja huivi naiselle. Mutta kauhutuneesta ympäristöstä huolimatta Hölttö oli löytänyt paljon hyviä hetkiä kuvattavaksi. Lasten naurua, lemmikkien hyvänä pitämistä, mummon sylissä istumista, jopa puolisoiden välistä hellyyttä!

Mukava aikamatka tarjolla siis Ateneumissa 31.5.2015 asti.

Kukkahattutäti teatterissa

Näytelmät.fi-sivusto mukaan Öbaut seisemän veljestä -näytelmän kantaesitys on ollut Linnateatterissa 2010. Aleksis Kivi -mukaelman teksti on Mikko Koivusalon. Forssan teatterissa näytelmän on ohjannut Elina Pohto, rooleissa: Markus Töhönen, Joona Rosenberg, Mikael Norri, Harri Välimaa ja Akseli Pohto (tänään paikkaajana kuitenkin Ville Juhola). Meininki on vauhdikasta, ja klassikko saa kyytiä. Koska voimasanoja ja viinanjuontia ei säästellä, esitys on yli 12-vuotiaille.

Synopsis on Näytelmät.fi-sivuston mukaan seuraava:
"Aleksis Kiven kansallisromaani on vedetty absurdiksi komediaksi Monty Python -mankelin läpi. Prosessi ei jätä Kiveä kiven päälle. Teksti on kirjoitettu 4 miesnäyttelijän esitettäväksi eli irtiottoja nopeisiin vaihdoksiin vaaditaan. Kosinta, lukkarin koulu, Toukola-tappelut, Impivaara, hiidenkivi 40 härkineen – kaikki keskeiset kohtaukset ovat mukana ja iso tarina veljesten kasvusta yhteiskunnan jäseniksi tulee tässäkin kerrotuksi."

Forssan esitys oli siis ohjattu viidelle miehelle. Minua viehättää kovasti juuri tämä komedian laji, jossa jollakin pienillä eleillä ja jutuilla vaihdetaan henkilöä lennossa. Onnistuneen toteutuksen kohdalla olen jo lähtökohtaisesti sulaa vahaa, niin nytkin. Tietyt esityksen kestovitsit huvittivat minua kovasti, kuten kertojapoloinen, jota Toukolan pojat murjoivat näytelmän aikana koko ajan huonompaan kuntoon. Tai se sauna, joka aina vain paloi ja paloi, kunnes sitä jo mainittiin nimellä "saunaish". Viinajuontihuumori sen sijaan välillä jo vähän tökki.

On sanottava, että yleensä olen pettyneempi antiin, kun olen lähtenyt vaivalla johonkin isomman kaupungin ammattiteatteriin hakemaan "elämyksiä". Olisiko niin että odotukset on sillon turhankin korkealla? Mukavimmat teatterikokemukset ovat siis yleensä löytyneet ihan tästä kotinurkilta, Forssan Teatterista tai jostakin lukuisista seudun kesäteattereista. Esim. viime kesänä Ideateatteri pisti myös herkullisesti uusiksi klassikon eli Nummisuutarit Jokioisilla.

Forssan Teatterille on juuri valmistunut uusi pieni näyttämö, saattaapa siis olla että tarjonta kasvaa ensi syksynä. Öbaut seitsemää veljestä esitetään vielä 30.4. asti.