(Pyhiin)vaellus

Suvi Ahola kirjoitti tämän päivän Hesarin kolumnissaan siitä, kuinka suosittuja erilaiset vaelluskuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa ovat. Hän pohtii myös patikoinnin ja pyhiinvaellusten suosiota. Esimerkiksi Santiago de Compostelan pyhiinvaelluspassin hankkineita vaeltajia oli viime vuonna liki 238 000. Määrä on seitsemässä vuodessa kuulemma kaksinkertaistunut. Pyhiinvaelluspolkujen kulkijat ovat useimmiten katolisia tai muita kristittyjä, mutta valtaosa ei ole varsinaisella pyhiinvaelluksella. Aholan mukaan kaikki tämä kertoo siitä, kuinka modernia ihmistä ahdistaa. Juttu oli oikein puhutteleva ja antoi aiheen tähän tilitykseen.

Kuulun itsekin niihin, jotka ovat jo vuosia haaveilleet Santiago de Compostelan vaelluksesta. Haaveeksi se tosin taitaa jäädäkin. Olen oikein itsekin ihmetellyt, että miksi juuri Camino on minunkin pakkomielteeni. Kai sitä voisi vaeltaa vaikka Alpeilla? Ok, olen opiskellut espanjan kieltä ja pidän Espanjasta maana... Mutta miksi en haaveile vaelluksesta ihan vaan jossakin Pohjois-Espanjassa?

Kyllä siinä ainakin minun tapauksessani on kyse siitä, että haluaisin jotenkin olla osa sitä historiallista jatkumoa, sitä ihmisten virtaa, joka eri aikoina on vaeltanut noita reittejä. Tavoittelen varmaan samaa tunnetta, joka tuli esimerkiksi Notre Damen katedraalissa eli voimakasta elämystä siitä, että olen osa pitkää ketjua. Kirkkoon saapuminen herätti vahvan tunteen siitä, kuinka moni onkaan astunut samasta ovesta ennen minua. Valtavan ihmetyksen siitä, miltä keski-ajan ihmisestä on tuntunut, kun hän on sen aikaisesta asumuksestaan saapunut tähän valtavaan kirkkotilaan, jossa poikakuoron heleä laulu soi?

Pyhiinvaellusinnostukseni vei minut muutama viikko sitten museokeskus Vapriikkiin Tampereelle katsomaan Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttelyä. Näyttely on esillä 18.10.2015 asti. Näyttelyssä esitellään pyhiinvaellusreittejä Suomen ja Pohjoismaiden pyhiinvaelluskohteisiin sekä aina  Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Jerusalemiin asti. Selväksi tuli sekin, että vaelluksille lähdettiin joskus ihan puhtaasta seikkailunhalustakin. Näyttelyssä kerrotaan myös nykyajan pyhiinvaellusmatkoista. Esineistö liittyi paitsi vaelluksiin, myös vaelluskohteiden pyhimyksiin. Tämä viehättävä pyhimyspatsas kuvaa Pyhää Birgittaa:

Näyttelystä sain uusia ideoita vaellusreiteiksi. Hiljattain on avattu uudelleen Pyhän Olavin tie, St. Olavsleden, joka kulkee Ruotsin Sundsvallista Trondheimiin (entiseen Nidarosiin), se kuullostaa kiinnostavalta. Ja onhan täällä ihan kotoinenkin reitti, Hämeen härkätie, joka yhdistää Hattulan Pyhän Ristin kirkon Turun tuomiokirkkoon, ehkä olisi helpointa aloittaa vaeltamalla siitä jokin pätkä jalkapatikassa.

Tampereen näyttelyyn liittyy myös kirja: Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla : kun maailma aukeni. Sen on julkaissut Vapriikki yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa (SKS, 2014).

Hyvä kirjoitus ja runsaasti kuvia Vapriikin näyttelystä on Jalkaisin-blogissa: http://jalkaisin.blogspot.fi/2015/02/pyhiinvaellusnayttelyssa-tampereella.html

Konevitsa-kvartetin konsertissa

Lomaviikko meni reissatessa ja sehän on tunnetusti aika väsyttävää puuhaa. Niinpä kotiin palattua innostuin oitis, kun huomasin että kotipaikkakunnan kirkossa on perjantai-iltana Konevitsa-kvartetin konsertti. Venäläistä ortodoksista kirkkomusiiikkia viikonlopun aluksi, mikäpä olisi enemmän meditatiivista ja rentouttavaa - sinne!

Kansainvälisesti nimellä Konevets Quartet tunnettu neljän hengen pieni kamarikuoro on varmaan ihan tunnettu ilmiö musiikkiympyröissä, mutta minähän en tosiaankaan ole mikään musiikin harrastaja, joten ihan asiaan vihkiytymättömänä menin paikalle. Kvartetti on perustettu jo vuonna 1992, kun Pietarin konservatorion opiskelijat ryhtyivät laulamaan Laatokan saaressa sijaitsevassa Konevitsan luostarissa. Edelleen kvartetin esiintymistulot käytetään Konevitsan luostarin kunnostustöihin.

Ohjelmiston ensimmäinen puoliaika koostui venäläisestä kirkkomusiikista 1500-luvulta 1900-luvulle. Neliääniset sovitukset musiikkiin kuoro on tehnyt itse. Ensimmäinen puoliaika oli siis sitä harmonista, meditatiivista musiikkia, joka nosti arjen yläpuolelle. Toisella puoliajalla esitettiin sitten venäläistä kansan- ja sotilasmusiikkia. Sellaisia tunnettuja klassikoita kuin Mantshurian kukkuloilla, Tuulessa soiden, Moskovan illat ja Uralin pihlajat. Oi, kappaleiden esitykset olivat niin kauniita - ja niin surullisia... Nenäliinalla oli välillä käyttöä, tunnustan.

Näyte Youtubesta, Tuulessa soiden -kappale:

My Oh My

Satunnaisen arkivapaan kunniaksi kävimme näyttelyssä ja teatterissa Tampereella, tarkoitus oli kirjoittaa niistä jotakin muistiin tähän blogiin. Mutta niin kuten usein käy, elämys tulikin yllättäen ihan toisaalta (vaikka ei näyttelyssä ja näytelmässä mitään vikaa ollut...). Matkamusiikiksi mukaan nopeasti repäisty levy antaa aiheen tähän kirjoitukseen.

Ensimmäinen mielikuvani Leonard Cohenista: englannin oppitunti 1980-luvun puolivälissä Tampereen kielikoulutuskeskuksella, opettajana kanadalaislähtöinen Mary McDonald-Rissanen. Hän elävöitti tuntiaan soittamalla meille Leonard Cohenia. Cohen suorastaan sylki sanoja suustaan - ja minä olin myyty:
"And there are no letters in the mailbox
And there are no grapes upon the vine,
And there are no chocolates in the boxes anymore,
And there are no diamonds in the mine."

Vuosien varrella Cohenia on tullut kunneltua enemmän tai vähemmän. En ole selvinnyt konsertteihin, vaikka 2010 kehutun konsertin jälkeen saamattomuus kyllä harmitti lujasti. 2012 levyltä (Old ideas) en ole kuullut kuin jotakin radiossa soitettua. Puolihuolimattomasti noteerasin, että viime syksynäkin tuli uusi levy, Popular problems, joka on Cohenin 13. studioalbumi. Hirveän tuottelias Cohen ei levyntekijänä siis ole ollut.

Viime syksyn Popular problems -levy sitten ilmestyi meillekin, tuli joskus kiireessä varmaan kuunneltuakin, lähinnä taustamusiikkina. Cohen ei ole taustamusiikiksi tarkoitettua! Kun levyä nyt sitten Tampereen matkalla kuunneltiin autossa ihan keskittyen, olinkin aivan otettu. Levy on hieno kokonaisuus. Cohen on niitä harvoja laulajia, joiden sanoituksista saa selvää. Sanat soivat runoina, enemmän lausuttuina kuin laulettuina, ja millä maagisella otteella Cohen niitä lausuukaan. Enkelimäiset naisäänet kehystävät Cohenin ääntä.

Hyvästi ikärasismi, 80 vuotta ei ole ikä eikä mikään muusikolle. Tässä näytteeksi My Oh My -kappale (Did I ever love you on sitten vähän rankempi rakkauslaulu, jos sellaista kaipaa):