Magnus Enckell (2.10.2021-30.1.2022 Tampereen taidemuseolla)

Ensikosketukseni Magnus Enckelliin (1870–1925)  lienee tämä Poika ja pääkallo -maalaus (kuva: Kansallisgalleria). Varmaan en edes tiennyt kenen maalaus oli kysessä, mutta hieno se minusta oli. Taiteilijankin tulin myöhemmin tuntemaan, ja moni muukin hänen työnsä teki vaikutuksen.

Enckellin töitä ei ole juurikaan esitelty missään suurnäyttelyissä aiemmin ja siksipä olikin hirmuisen harmillista, että Ateneumin suurnäyttely (23.10.2020–14.2.2021) sotkeutui pahimmoilleen koronan jalkoihin. Aikomuksista huolimatta se jäi minultakin käymättä. Näyttelystä on muuten edelleen laaja esittelyvideo, 1,5 tuntia, Iltasanomien (!) verkkosivuilla. Onneksi näyttelystä on nyt myös ollut hieman suppeampi versio esillä Tampereen taidemuseolla (2.10.2021-30.1.2022) - ja onneksi minäkin ehdin Tampereelle ihan näyttelyn loppusuoralla.

Tampereenkin näyttely teki selväksi sen, miten monipuolisesta taiteilijasta on kyse. Eri aikakausien työt ovat kuin eri taiteilijoilta. Enckell aloitti uransa 1890-luvulla niukan väripaletin symbolistina (em. Poika ja pääkallo on tuolta kaudelta, vuodelta 1893). 1910-luvulla hänen ilmaisunsa muuttui kohti värikästä ja valoisaa uusimpressionismia. Septem-ryhmä on puhtaaseen väritaiteeseen pyrkinyt, vuonna 1912 perustettu taiteilijaryhmä, jota Enckell oli perustamassa. 

Enckelillä oli työssään toistuvia teemoja, riippumatta siitä millä tyylillä hän maalasi: muotokuvia, maisemia ja asetelmia - tietysti - mutta myös yllättävänkin paljon kirkollista taidetta ja paljon, paljon myytteihin ja taruihin liittyvää kuvastoa. Myytien ja tarujen yhteydessä (mutta ihan muutenkin) melko homoeroottisia miesvartaloita, jotka aikanaan saivat kai melko hämmentyneen vastaanoton.

Enckell on mielestäni taitava muotokuvamaalari, joka keskittyy muotokuvissaan olennaiseen eli kasvoihin, taustoja ei ole viilattu liikaa. Tämä omakuvien pari havainnollistaa Enckellin tyylin kehitystä symbolismista uusimpressionismiin loistavasti. Ensimmäinen on vuodelta 1891, toinen vuodelta 1918.

Ja tässä Septem-ryhmään kuuluneen Alfred William Finchin muotokuva (1906), joka sivuprofiileineen on minusta aivan ihana. 

Symbolismin kauden tärkeitä teoksia on tämä Herääminen (1894). Poika herää paitsi aamuun, myös aikuisuuteen.

Narkissos-teema näyttää toistuneeen Enckellin maalauksissa kautta työuran, minua viehätti niistäkin tämä symbolismikauden työ (1806-1897).

Huomaan, että kameraan on tosiaan tarttunut lähinnä noita symbolistisen kauden töitä, ne villeimmät uusimpressionistiset maalaukset eivät ehkä minua niin puhutelleet. Uusimpressionistiselta kaudelta voisi nostaa esille vaikapa nämä kaksi. Lukeva tyttö (2021-2022) ja Heräävä fauni (1914, kuva: Kansallisgalleria), jälkimmäinen sai tosiaan aikoinaan aika ristiriitaisen vastaanoton. 

Oli aivan ihanaa päästä pitkästä aikaa katsomaan taidetta, tuntuu että alan ihan nuutua elämysten puutteeseen. Käynti tuntui kyllä hyvin koronaturvalliselta, museossa pidettiin huolta siitä, että tilat eivät päässeet ruuhkautumaan. 

P.s. Poika ja pääkallo ei valitettavasti ollut mukana Tampereen näyttelyssä.