Magnus Enckell (2.10.2021-30.1.2022 Tampereen taidemuseolla)

Ensikosketukseni Magnus Enckelliin (1870–1925)  lienee tämä Poika ja pääkallo -maalaus (kuva: Kansallisgalleria). Varmaan en edes tiennyt kenen maalaus oli kysessä, mutta hieno se minusta oli. Taiteilijankin tulin myöhemmin tuntemaan, ja moni muukin hänen työnsä teki vaikutuksen.

Enckellin töitä ei ole juurikaan esitelty missään suurnäyttelyissä aiemmin ja siksipä olikin hirmuisen harmillista, että Ateneumin suurnäyttely (23.10.2020–14.2.2021) sotkeutui pahimmoilleen koronan jalkoihin. Aikomuksista huolimatta se jäi minultakin käymättä. Näyttelystä on muuten edelleen laaja esittelyvideo, 1,5 tuntia, Iltasanomien (!) verkkosivuilla. Onneksi näyttelystä on nyt myös ollut hieman suppeampi versio esillä Tampereen taidemuseolla (2.10.2021-30.1.2022) - ja onneksi minäkin ehdin Tampereelle ihan näyttelyn loppusuoralla.

Tampereenkin näyttely teki selväksi sen, miten monipuolisesta taiteilijasta on kyse. Eri aikakausien työt ovat kuin eri taiteilijoilta. Enckell aloitti uransa 1890-luvulla niukan väripaletin symbolistina (em. Poika ja pääkallo on tuolta kaudelta, vuodelta 1893). 1910-luvulla hänen ilmaisunsa muuttui kohti värikästä ja valoisaa uusimpressionismia. Septem-ryhmä on puhtaaseen väritaiteeseen pyrkinyt, vuonna 1912 perustettu taiteilijaryhmä, jota Enckell oli perustamassa. 

Enckelillä oli työssään toistuvia teemoja, riippumatta siitä millä tyylillä hän maalasi: muotokuvia, maisemia ja asetelmia - tietysti - mutta myös yllättävänkin paljon kirkollista taidetta ja paljon, paljon myytteihin ja taruihin liittyvää kuvastoa. Myytien ja tarujen yhteydessä (mutta ihan muutenkin) melko homoeroottisia miesvartaloita, jotka aikanaan saivat kai melko hämmentyneen vastaanoton.

Enckell on mielestäni taitava muotokuvamaalari, joka keskittyy muotokuvissaan olennaiseen eli kasvoihin, taustoja ei ole viilattu liikaa. Tämä omakuvien pari havainnollistaa Enckellin tyylin kehitystä symbolismista uusimpressionismiin loistavasti. Ensimmäinen on vuodelta 1891, toinen vuodelta 1918.

Ja tässä Septem-ryhmään kuuluneen Alfred William Finchin muotokuva (1906), joka sivuprofiileineen on minusta aivan ihana. 

Symbolismin kauden tärkeitä teoksia on tämä Herääminen (1894). Poika herää paitsi aamuun, myös aikuisuuteen.

Narkissos-teema näyttää toistuneeen Enckellin maalauksissa kautta työuran, minua viehätti niistäkin tämä symbolismikauden työ (1806-1897).

Huomaan, että kameraan on tosiaan tarttunut lähinnä noita symbolistisen kauden töitä, ne villeimmät uusimpressionistiset maalaukset eivät ehkä minua niin puhutelleet. Uusimpressionistiselta kaudelta voisi nostaa esille vaikapa nämä kaksi. Lukeva tyttö (2021-2022) ja Heräävä fauni (1914, kuva: Kansallisgalleria), jälkimmäinen sai tosiaan aikoinaan aika ristiriitaisen vastaanoton. 

Oli aivan ihanaa päästä pitkästä aikaa katsomaan taidetta, tuntuu että alan ihan nuutua elämysten puutteeseen. Käynti tuntui kyllä hyvin koronaturvalliselta, museossa pidettiin huolta siitä, että tilat eivät päässeet ruuhkautumaan. 

P.s. Poika ja pääkallo ei valitettavasti ollut mukana Tampereen näyttelyssä.

Kirjat ja elokuvat: 2021 4-kvartaali

Korona on hyydyttänyt lähes kaiken kulttuurin harrastamisen, ei vain tunnu olevan mitään kerrottavaa tänne blogiin. Kvartaalikatsauksen toki pystyn tekemään. Lukeminen ja elokuvissa käyminen ovat siis jatkuneet tavalliseen tapaan.

Vuoden viimeisen kvartaalin lukemisesta oli kyllä ilo välillä kaukana, kun paniikissa vain yritin ehtiä lukemaan kirjoja, jotka piti lukea työtä varten. Olen ihan yllättäen löytänyt itseni tilanteesta, jossa pitäisi tuntea ja osata esitellä lasten ja nuorten kirjojakin, mielellään tietysti uudehkojakin. Se on vaatinut aika lailla vapaa-aikaa syövää "velvollisuuslukemista", koska en oikeastaan niitä muuten kovin paljon lue. Avartavaahan se toki on ollut, ja on sieltä nuortenkirjojen joukosta löytynyt joitakin ihan omaan makuunkin kolahtavia kirjoja. Esimerkiksi Karen MacManusin Yksi meistä valehtelee -dekkari piti tosiaan otteessaan ja J. S. Meresmaan kirjat (Naakkamestari ja Dodo-säeromaani) jäivät mieleen. Ja olihan Anniina Mikaman Myrrys-kirjakin mukavan omaperäinen: suomalaista metsäfantasiaa, päähenkilöinä 1800-luvun noitia ja myrrysmiehiä - jopa jotakin!

Nuortenkirjoihin tutustuessa olen ollut aivan otettu säeromaanista kirjallisuuslajina, niitä en aiemmin ollut lukenut. Aiheet ovat usein raskaahkoja, mutta ilmaisu kevyttä ja teksti väljästi ja kauniisti asemoitua proosaa. Siis ei mitään nelipolvitrokeeta, kuten ennakkoluuloisena pelkäsin. Parnassossa 5/2021 oli muuten Salla Simukan mainio artikkeli aiheesta. (Minua on muuten viime aikoina ilahduttanut Paranasso-lehtikin, nykyään siinä tuntuu olevan joka numerossa joku tosi kiinnostava artikkeli).

Luin paljon aikuistenkin kirjoja tässä kvartaalissa, joulun aika ja alkutalvi ovat aina hyvää lukuaikaa. Oikeastaan kaikki lukemani kirjat olivat ihan hyviä ja mielenkiintoisia - mutta eivät mitenkään erityisiä. Hyvin jäi mieleen esim. Tuomaisen Jäniskerroin, jonka luettuani kyllä ymmärsin, miksi juuri tuosta kirjasta puuhataan elokuvaa Jenkkilässä. Elokuva pitäisi tehdä Tarantinon Jackie Brownin tyyliin, ja taustamusiikin pitäisi olla samaan tapaan vauhdikasta ja vetävää... Ogawan Muistipoliisi taas oli niin omalaatuinen kirja, että sen kyllä muistan vielä aikojen kuluttuakin. Se jäi kaihertaamaan.

Elokuvat eivät tässä kvartaalissa tehneet suurtakaan säväystä, en tiedä miksi. Kävin kuitenkin katsomassa esim. Hytti nro 6 - ja Piemonten tryffelinmetsästäjät -elokuvat, joita arvosteluissa on kehuttu kovasti. Minulle jäi aika kädenlämpöiset fiilikset. Paras elokuvaelämys oli siis Areenasta katsottu Byrnen American Utopia (2020), ja se oli kyllä tosi hyvä!

Toivon totisesti, että vuonna 2022 pääsen paria mennyttä vuotta enemmän kulttuurielämysten äärelle. Tuntuu, että nykymenolla ankeudun ja muutun aivan ilottomaksi.

P.s. Sain muuten tehtyä viime vuoden Helmetin musahaasteen valmiiksi, kuuntelemani musiikit on koottu tähän alkuperäiseen postaukseen; Helmet-musahaaste 2021