Koronako lienee vienyt lukuhalutkin, mutta kolmas kvartaali oli lukemisen suhteen aika vaisua aikaa. Oli vaikeaa päästä lukemisen vaatimaan keskittyneeseen, rauhalliseen tilaan. Kun tähän sitten vielä yhdistettiin pari vaikeampaa tapausta, joiden lukemiseen juutuin (kun välttämättä ne halusin kuitenkin lukea), ei ihme että kirjasaldo jäi vähän laihaksi.
Pahimman lukujumin teki Hilary Mantelin Thomas Cromwellin elämää koskevan trilogian 3. ja viimeinen osa, Kuningashuone - sivumäärältään vaatimattomat 922 sivua. Ensimmäisen osan luin sen ilmestyttyä kuin hurmiossa, toinenkin oli ihan sujuvaa luettavaa, mutta tässä kolmannessa osassa alkoi olla vakavia vaikeuksia. Osin se johtuu siitä, että ensimmäinen osa julkaistiin jo vuonna 2011, toinen 2012 ja tämä kolmas osa vasta nyt. Ja väkeä kirjassa on kuin meren mutaa... vähän väliä piti palata alkusivujen luetteloihin tarkistamaan kuka kukin onkaan. Ja joka toisen miehen etunimi tuntui olevan Thomas! Kirjasarja pitäisikin lukea yhdeltä istumalta, niin että ihmiset eivät unohtuisi välillä. Sellaisena se olisi varmaan kauttaaltaan hieno lukuelämys.
Seuraavaksi juutuin lukemaan Kjell Westön uutta Tritonus-kirjaa. Siinähän toinen päähenkilö on kansainvälisen tason kapellimestari. Niinpä musiikilla ja musiikitermeillä on kirjassa aika tärkeä osa. Koska olen ihan idiootti klassisen musiikin tuntemuksessa ja harrastuksessa, lukeminen tahmoi pahemman kerran. Enkä oikein pysty arviomaan kirjaa millään tavalla, koska en saanut tekstiin oikein mitään suhdetta. Mutta arvostan kyllä Westön tekemää ratkaisua, joka ei ole helpoin eikä myyvin. On aina tyylikästä, kun tehdään asiat tinkimättömästi omaan tapaan.
Kvartaalin miellyttävin lukuelämys oli Elisabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö, joka kertoi yksinhuoltajaäidin, Isabellen, ja hänen Amy-tyttären vaikeasta suhteesta, ja pikkukaupungista heidän ympärillään. Stroutin kirjat ovat olleet NIIN vaivatonta luettavaa - samaan tunteeseen muistan päässeeni lukiessani jotakin kirjoja esim. Ann Tyleriltä, Colm Tóibínilta ja Kazuo Ishigurolta.
Elokuvat käynnistyivät taas koronatauon jälkeen, mikä autuus! Väkeä on ollut tosi vähän katsomossa, joten elokuvissa käyminen ei ole tuntunut edes koronariskiltä. Pelkään vain, miten paikalliset pienet teatterit kestävät tilannetta, jos se jatkuu vielä pitkään. Kvartaalin elokuvista Jankerin ohjaama Metsäjätti oli yllättäen sympaattisin kokemus. Se vain nyt osui niin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen aiheeseen ja oli silti ihan hauska elokuva. Joku Ken Loach olisi toki lopettanut elokuvan synkemmin ja todenmukaisemmin, mutta tällaisenaan tämä oli mukavaa katsottavaa. Jotenkin elokuvaan oli onnistuttu vangitsemaan aika paljon suomalaisuuden ydintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti