Kukkahattutädin elämä on nyt väkisinkin vähän tylsää, kaikenlaiset kulttuuririennot ovat peruuntuneet, elämä kapeutunut varsin pienille urille. Mutta mitäpä tässä valittamaan, kunhan tauti pysyisi kaukana. Vielä en ryhdy suremaan sitä miten oma työpaikka, kirjasto, pääsee jaloilleen ja normiarkeen kiinni tämän jälkeen.
Kirjoista viihdyin tässä kvartaalissa parhaiten brittikirjailijoiden teosten parissa. Niistä ensimmäiseksi mainittakoon David Nichollsin Suloinen suru, kaunis kuvaus ensirakkaudesta. Toivon aina, että nuoret aikuiset löytäisivät Nichollsin, tämäkin kirja kuten aiempi Sinä päivänä, olisi loistava siirtymäkirja nuorten kirjoista aikuisten puolelle. Kiinnostava nuorten rakkauskuvaus oli myös Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä - erikoisen, vaikean rakkauden... Maaliskuu menikin sitten Ian McEwania lukiessa. Sovitus-kirjasta olen joskus nähnyt elokuvaversion ja koska se oli minusta melko ahdistava, olen McEwania väistellyt lukemista valitessani. Tämän keväinen Kaltaiseni koneet -kirja iski kuitenkin heikkoon kohtaani - vaihtoehtoista historiaa on vaikea vastustaa. Kirja sijoittuu siis 1980-luvun Lontooseeen, mutta kovin erilaiseen kuin minkä tunnemme. Tekniikan kehitys on ollut nopeampaa ja niinpä kirjan yksi päähenkilö onkin keinotekoinen ihminen, androidi Aatami. Hänen kauttaan päästään pohtimaan ihmisyyden peruskysymyksiä. Kiinnostavaa, voi niin kiinnostavaa - huippuelämystähti! Samaan syssyyn luin pari vanhempaakin McEwania (ja vielä on hyllyssä lisää odottamassa). Kaikki McEwanin kirjat ovat teemallisesti hirveän kaukana toisistaan, joku aihe puhuttelee enemmän, joku vähemmän. Mutta on tosi virkistävää lukea kirjailijaa, josta ei pysty etukäteen lainkaan arvaamaan, mitä odottaa.
Huomaan muuten, että kaikki tämän kvartaalin kiinnostavimmat kirjat ovat Otavalta - hyvä Otava! Otavan kirjasto -sarja tuo kiinnostavia käännöksiä ulottuvillemme (siinä missä Tammen Keltainen kirjastokin).
Koska raportoin vain teattereissa katsomani elokuvat, saldo jää alkuvuodesta aika pieneksi. Näin kotimaiset uutuudet, Jokisen Helenen ja Tolan Teräsleidit. Huippuelämyksiksi näistä ei ollut, vaikka toki hyvä elokuvia olivatkin. Helene oli minun makuuni hieman liian maalauksellinen ja hidas ja Teräsleidit liian roisi ja nopea.... Bong Joon-hon Parasitelle annan huippuelämystähden, koska se oli elämys siinä mielessä, että elokuvassa mikään ei ollut ennalta arvattavaa. Pidätin hengitystä koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti