Verlan puuhiomo ja pahvitehdas

Matkailuhaaveiden toteutumiseen menee usein aikaa. Unelmoin vuosia vierailusta Hankoon ennen kuin pääsin sinne muutamia vuosia sitten. Hankoakin pitkäaikaisempi unelmani on ollut vierailu Verlan tehdasmuseolla, Unescon maailmanperintökohteessa, joka sijaitsee siis Kouvolan Verlan kylässä. Tämän unelman toteutuminen kesti ällistyttävän kauan, kun ottaa huomioon, että kesämökiltämme on matkaa sinne vain noin 60 kilometriä.

Juhannuksen alla olimme mökillä muutaman ihanan, helteisen kesäpäivän verran. Juhannuksen aatonaattona suunnistimme sitten Verlaan. Jo aiemmin on tullut todettua, että jos haluaa tutustua johonkin museoon rauhassa, juhannuksen aatonaatto on nappipäivä. Turisteja on liikkeellä todella vähän... Niinpä ostettuamme liput päivän ensimmäiselle opastetulle kierrokselle klo 11, totesimme että saimme aivan privaattiopastuksen tehdaskierroksella. Koko miljöö on toki hieno, mutta varsinaiseen museoon, eli vanhoihin teollisuustiloihin,  voi siis tutustua ainoastaan oppaan johdolla. Ajalleen tyypilliset, lähes kirkkkomaisen koristeelliset teollisuusrakennukset on suunnitellut arkkitehti Eduard Dippell. Museon omistaa ja sen ylläpidosta vastaa UPM, yritykselle pisteet tästä kulttuuriteosta!

Lippumyymälä

Tehtaan osia erotti monikerroksinen puukäytävä

Viehättävä pihapiiri

Patruunan pytingin ympärillä oli hieno puutarha

Rakennuksissa oli paljon kauniita yksityiskohtia

Verlan 1872 perustetusta puuhiomosta ja pahvitehtaasta muodostettiin 1972 Suomen ensimmäinen tehdasmuseo. Tehdas ajettiin nykytahtiin verrattuna hitaasti alas eli lopetettiin eläköitymisten myötä vuonna 1964, eikä tuotantotavoissa oltu tehty vuosikymmeniin mitään suuria muutoksia - sikäli siitä oli helppo tehdä museo.  Tehtaan viimeisinä käyntipäivänä sen toiminnasta valmistettiin dokumenttielokuva, joka katsottiin opastuskierroksen aluksi ja on tosiaan vaikea uskoa että vielä 1964 pahvia valmistettiin niin käsityöllisin menetelmin ja konein.

Tehdaskierros oli tosi valaiseva, kuljimme koko reitin puupölleistä pahvikollien pakkamoon. Puu tuotiin tehtaalle vesistön rannasta alkuun ihan käsipelissä, vasta 20-luvulla apuun otettiin hevonen (!).

Puu on saapunut tehtaalle yläkerran hiomoon

Hiokemassaa valmistettiin hiomakoneissa mekaanisesti, hiertämällä puuta hiomakiveä vasten. Hiomakoneet sijaitsivat tehtaan yläkerrassa. Alakerran kokoojakoneilla massasta valmistettiin 70 x 100 cm arkkeja.

Arkin valmistusta

Arkeista puristettiin pois suurimmat vedet ja sitten ne siirrettiin kuivaamoon - jossa poltettiin enemmän puuta kuin tehtaan varsinainen tuotanto kulutti sitä.

Arkit ripustettin kuivumaan "orsille"

Lopuksi jokainen arkki punnittiin eriksen ja lajiteltiin ennen pinnan tiivistävää kiillotusta ja pakkaamista.

Työpisteiden välillä kuormat kulkivat rataa pitkin

Vaa'alla punnittiin tosiaan joka arkki (!)

Verlan pahvista valmistettiin monenlaista, mutta tunnetuin tuotteista lienee ollut Työmies-tupakan askit.

Tehdaskierroksen jälkeen maistui maittava, kermainen lohikeitto ravintola Verlassa.  Hellepäivänä ulkona puiden katveessa nautittu lounas tuntui tosi mukavalta. Vielä ennen lähtöämme tutustuimme Patruunan puutarhaan ja alueen myymälöihin - tuliaisiksi mukaan löytyi monenlaista leipää.
Taas on yksi matkailuhaave toteutettu!

Kevään ilonaihe puutarhassani

Puutarha on elämässäni sekä ilon että epätoivon lähde. Epätoivoa tuottavat tietysti huonosti menestyvät ja kuolevat kasvit, rikkaruohot  ja sen sellaiset ilmiselvät asiat. Yleisemmällä tasolla se, että puutarhassa asioita nyt vaan ei voi hallita ihan sillä tavalla kuin toivoisin. Etanoita vyöryy aidan takaa, haavat kasvattavat versoja paraatinurmelle, sateet tulevat ja menevät kuten haluavat jne. Siperiankurjenmiekka, päivänlilja ja  se tietty kotoa siirretty syreeni eivät suostu kukkimaan, vaikka paikkaa on vaihdettu, maata parannettu ja tehty suunnilleen taikatemppuja. Ei voi mitään.

Toisaalta puutarha tuottaa iloa juuri arvaamattomuudellaan ja yllätyksellisyydellään. Että ne kotoa tuodut tiikerinliljat kasvavatkin rehevästi ja viihtyvät silminnähden. Unikko siirtyi ihan itse parempaan paikkaan, jossa se nyt kukoistaa ja kasvaa. Siirretty varjolilja vahvistui ja kukkii komeasti. Puutarhaan ilmestyy uusia väriyhdistelmiä, joita en osannut ennakoida: iso violetti pallolaukka ja vaaleansininen unelmatädyke näyttävät hienolta rinnakkain.

Puutarhassa asiat vievät aikaa ja se kehittää kärsivällisyyttä. Edellinen alppiruusu, Kaino, mietti varmaan viisi-kuusi vuotta ennen kuin innostui kukkimaan. Tämän kevään suurin ilon aihe puutarhassa on ollut Mikkeli-alppiruusu, joka istutettiin varmaan n. kolme vuotta sitten. Puutarhakirjoissa varoiteltiin, että voi kestää vuosia ennen kuin  se innostuu kukkimaan, joten siltä ei paljon ole odotettu vielä. Kunnes sitten keväällä huomattiin, ettö eikös pentele siinä ole nuppuja! En oikein välitä pinkeistä alppiruusuista, joten nuppu vaikutti huolestuttavan väriseltä ja alkoi pelottaa, että onkohan meillä sittenkään siinä lähes valkokukkainen Mikkeli vai  ihan joku muu... Nuppujen kehitystä on seurattu huolella ja kuvattu vaihe vaiheelta. Ja tällainen siitä tuli - ta-daa, Mikkelin ensimmäinen kukinta:

Alppiruusujen kukat usein vielä vanhetessaan vaalenevat, joten uskon että pinkit sävyt haihtuvat loppukukinnassa kokonaan. Kyllä se on Mikkeli. Phuuuuh.....