Kirjat ja elokuvat: 2019 1-kvartaali

Tätä kvartaalia sävytti taas kuumeinen lukeminen erilaisia vinkkausprojekteja varten, haussa mm. helppoja ja luistavia aikuistenkirjoja yseille. Ammatinvalintakysymys, välistä joutuu  tällaisten projektien takia lykkäämään "omien" kirjojen lukemista... Uusia, lupaavan tuntuisia kirjoja on nyt hylly pullollaan odottamassa vuoroaan.

Kevään jo luetuissa ei mitään  huippuelämyksiä ole tullut vastaan, mutta sellaista "hyvää käyttökirjallisuutta" runsaastikin. Pari jo palkittua ja tunnustusta saanutta kirjaa osui joukkoon: Tommi Kinnusen Pintti (Wsoy, 2018) ja Heidin Jaatisen Koski (Gummerus, 2018). Ne ovat kehunsa ansainneet ja viihdyin niiden parissa hyvin. Koskesta kirjoitin edellisen postauksenkin. Sen sijaan Rachel Cuskin kehuttu Ääriviivat (S&S, 2018) ei ollut ihan minun heiniäni.

Viime aikojen trendiaiheita tuntuu olevan erilaista uskonlahkoista eroaminen ja/tai niiden sisäpiirikuvaukset, Pauliina Rauhala taisi boomin aloittaa. Muita aiheesta kirjoittaneita ovat esim. Katja Kärki (Jumalan huone, Bazar, 2019) ja Essi Ihonen (Ainoa taivas, Wsoy, 2018). Nyt luin Suvi Rantasen Matkaystävän (Otava, 2019), joka oli minusta aika ymmärtäväinen ja huumorintajuinenkin kuvaus lestadiolaislapsuudesta ja -nuoruudesta sekä liikkeestä irrottautumisesta.

Kuolema sen sijaan lienee aiheena ikuinen. Vanhemman surua lapsen kuolemasta ovat kuvanneet viime aikoina esim. Naja Marie Aidt (Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin : Carlin kirja,  S&S, 2018) ja Katriina Huttunen (Surun istukka, S&S, 2019). Minun kevään lukukokemukseni oli Carolina Setterwallin Toivotaan parasta (Otava, 2019). Omaelämäkerrallisessa romaanissa hän kuvaa elämää pienen lapsen kanssa nuoren aviomiehen äkkikuoleman jälkeen, rinnakkaisena kertomuksena kulkee tarina parisuhteen kulusta. George Saunders kuvaa kuoleman "välitilaa" (Lincoln bardossa, Siltala, 2018) - minä luin helpommin lähestyttävän kirjan "välitilasta" eli Anna-Mari Eilittän Kun olen poissa -kirjan (Atena, 2019). Ihan ajatuksia herättävä sekin.

Elokuvavuosi on alkanut tosi hyvin! Ihan yllättäen pidin hurjasti Bairdin Stan & Ollie -elokuvasta. Sympaattinen elokuva niin kuin vain britit sen osaavat tehdä! Kaksi muuta mieleen jäävintä elokuvaa olivat Lanthimoksen The Favourite (eipä tosiaan osannut ennakoida miten juoni kulkee, hienot näyttelijät, upea miljöö!) ja Kore-edan Shoplifters. Jälkimmäiseltä osasinkin odottaa paljon. Siinä olit taas hienoa juonenkuljetus, joka paljasti tarinaa pikkuhiljaa. Elokuvavuosi jatkuu, tälläkin viikolla menee kolme kiinnostavaa elokuvaa, ja nyt vain pitäisi päättää, mitkä niistä ehtii käydä katsomassa. Positiivinen ongelma.

Heidi Jaatista kuulemassa Pielaveden kirjastossa

Tammikuussa kotiseudulle ajellessa tarkistin Pielaveden kirjaston aukioloaikaa netistä poiketakseni  asioimassa. Ilahduin kun huomasin, että samana iltana kirjastossa olikin kirjalllisuusilta, jossa oli vieraan Savonia-palkittu kirjailija Heidi Jaatinen. Niinpä Pielavedelle saavuttua heitettiin laukut kiireen vilkkaa yöpymispaikkaan ja paineltiin kirjastolle. Harvinainen tilaisuus päästä osallistumaan jonkun muun kirjaston kirjallisuusiltaan. Jaatisen kirja oli lukematta (jotenkin olen  mieltänyt hänet sellaiseksi itselleni vähän hankalaksi, runolliseksi ja kuvailevaksi kirjailijaksi...).

Kävi niin kuin aina käy; kun kirjailija kertoo omasta kirjastaan, mielenkiinto herää välittömästi. Tässä tapauksessa tunnelma oli vielä tosi  leppoinen, paikalla oli sukulaisia ja tuttavia, kirjailija tarinoi savon murteella ja näytti vanhoja valokuvia tapahtumapaikoilta. Kotiin palattua kaivoin kirjan luettavaksi.

Koski (Gummerus, 2018)  kertoo oman syntymäkuntani, Kiuruveden, historiasta 1910-luvulla, myös sisällissodan ajasta. Kirjassa kartoitetaan varmaankin melko faktapohjaisesti kirjailijan suvun, Jauhiaisten, vaiheita. Taloina Koski ja Puolakka ovat  niminä tuttuja myös pitäjän toisella puolella asuneelle. Historiajuonen rinnalla kulkee nykyhetken tarina kirjailijan suhteesta kuolevaan isäänsä.

Kosken talon isäntä, Tuure, jää leskeksi lapsilaumansa kanssa. Suvun  naiset päättävät vaimovainajan sisarentytön olevan sopiva uusi emäntä, vaikka Tuure luulee sen itse keksineensä. Minulle kirjan kiintoisin juoni oli tämän nuoren Stiina-emännän kasvaminen emännän rooliin, "avainten haltijaksi" . Sen tarinan ohessa kerrottiin paljon mielenkiintoista tietoa tuon ajan maaseudun elämästä, sekä miesten että naisten töistä. Tosin minua hämmensi kirjan esittämä isäntätyyppi, joka ei talon töihin juuri sotkeentunut vaan hallitsi kamarista käsin komentamalla. Niin muuttuu maailma, nykyaikana eivät isojen talojen isännät taida ehtiä laakerilla lepäilemään, vaikka työvoimaa on koneilla korvattukin.

Kirjassa ruualla on tärkeä merkitys. Ruoka tietää turvaa, ruoka tietää vaurautta, ruualla rakastetaan, ruualla ollaan anteliaita. Tämä on jotenkin juuri tämän suvun historiaan liittyvä, hauska piirre. Tuuren veli, Ananias Jauhiainen,  oli oikeastikin Suomen lihavin mies, jonka ruokahalusta kerrottiin juttuja Kiuruveden ulkopuolellakin.

Kirja kuvaa myös sisällisodan aikaa Kiuruvedellä. Minulla on aina ollut se käsitys, että "muutama hihhuli lähti ehkä valkoisten joukkoihin Etelä-Suomeen, mutta ei se juuri Kiuruvettä  koskettanut". Ja vähällähän siellä toki päästiinkin. Kirjassa kuvataan tilanne, jossa Iisalmesta tulee punaisia rettelöimään Kiuruvedelle ja koettaa saada paikallisia mukaan, mutta homma tyrehtyy alkuunsa. Paikallisen punakaartin ja suojeluskunnan päälliköt ovat keskenään sopineet, että ei tässä mihinkään taisteluihin ruveta ja se on iisalmelaistenkin uskottava. Mutta uutta tietoa minulle oli, että sinne etelään lähti kuitenkin satakunta miestä - ei siis ollut kyse vain muutamasta hihhulista. Reissu kuvataan Tuuren pojan, Paavon, silmin. Paavo sotkeutuu myös mukaan huonosti organisoidulle Vienan retkelle - tämä osa kirjaa tuntui vähän irralliselta, olisin mielelläni pysytellyt ihan kotikulmilla.

Koski yllätti postiiivisesti. Arkielämän kuvauksessa kirjoitustyyli ei mennyt minun makuuni liian runolliseksi. Kirja aloittaa sarjan ja aion kyllä jatkaa sarjan lukemista. Onhan se harvinaista herkkua saada lukea "omilta juuriltaan" vahvaa tekstiä hyvältä kirjoittajalta.