Kirjat ja elokuvat: 2018 2-3 -kvartaalit

Menneeseen kaksoiskvartaaliin sisältyy kolmen kuukauden vuorotteluvapaa, jonka aikana kuvittelin lukevani tosi paljon. Luinkin kyllä, mutta ehdin paljon vähemmän kuin olin ajatellut. Oli kaikenlaista askaretta ja kiirettä, ja ihan kesähelteetkin vetäisivät kuitiksi. Niinpä kaikenlainen kulttuurinharrastaminen, jopa lukeminen jäi melko vähiin. En selvinnyt edes 2. kvartaalin yhteenvetoa tekemään, joten se tulee tässä, yhdistettynä 2-3 -kvartaalien yhteenvetona.

Huhtikuussa pohdin  paljon elämäkerrallista/omaelämäkerrallista kirjoittamista. Tuntuu siltä, että omaelämäkerrallisuus kiinnostaa ja että julkisuudessa haastatellaan paljon nimenomaan omaelämäkerrallista kirjallisuutta kirjoittaneita kirjailjoita. (Mieleen lähiajoilta tulee esim. Laura Manninen, joka kuvasi perheväkivaltaa kirjassaan Kaikki anteeksi tai Selja Ahava, joka kuvasi kirjassaan Ennen kuin  mieheni katoaa miehensä transsukupuolisuutta). Kevään hauskin kirjallisuusvyyhti liittyi kuitenkin Saara Turusen mainioon romaaniin Sivuhenkilö (Tammi, 2018), jossa hän muun ohessa (enemmän tai vähemmän todenmukaisesti, who knows...) kuvasi Rakkaudenhirviö-romaaninsa (Tammi, 2015) vastaanottoa ja erityisesti Hesarin  Antti Majanderin arvostelua siitä. Hän puhui asiasta myös lehtihaastatteluissa. Antti Majander taas vastasi Hesarin palstoilla: "Saara Turunen kirjoitti romaanin siitä, kuinka HS:n kritiikki romautti aloittelevan kirjailijan – Nyt Antti Majander vastaa, vähättelikö hän nuoren naisen kokemuksia". Minua edestakaisin vellova keskustelu kirjoissa ja lehdissä jotenkin huvitti suuresti. Mutta Turusen molemmista kirjoista pidin siis tosi kovasti!

Kiinnostuin  Elizabeth Stroutin ensimmäisestä suomennetusta kirjasta, Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018),  välittömästi kun kuulin että taannoinen tv-sarja, Olive Kitteridge, perustuu Stroutin Pulitzer-palkittuun kirjaan. Kirja oli kaikessa fragmentaarisuudessaan miellyttävää luettavaa. Kirjoittajaa on paljon verrattu Alice Munroon. Minulle tuli taas mieleen Colm Toibin tai John Williamsin Stoner, kirjoitustyylissä oli jotain samaa.

Vuotta 1918 on käsitelty taas monissa romaaneissa. Niistä luin näissä kvartaaleissa Heidi Köngäksen Sandran (Otava, 2017), jossa kuvattiin asuinpaikkansa vuoksi sotaan mukaan sotkeutunutta perhettä. Lukemistani kuvauksista vieläkin vahvempi oli kuitenkin Jari Järvelän Kosken kahta puolta (Tammi, 2018), jossa on kekseliäästi käytetty useita lapsen näkökulmia: 1918 kuvataan mummojen (tuolloisten lapsien) Ainon ja Sofian näkökulmasta, ja koko tarinan kertojana on lapsenlapsi 70-luvulla. Hieno tarina, huippuelämys!

Huippuelämykset loistivat poissaolollaan, kunnes tässä lopussa oikein ruuhkaantuivat, kun heti Järvelän jälkeen tartuin Minna Rytisalon Rouva C -romaaniin (Gummerus, 2017). Rytisalo kirjoittaa jotenkin juuri sellaista kieltä, josta minä nautin ja kun tällä kertaa vielä aiheena oli  niin  mielenkiintoinen ihminen kuin Minna Canth, niin kirjahan piti lukea ihan ahmimalla. Huippuelämys!

Elokuvarintamalla on ollut aika tylsää. Eniten mieltä lämmitti Spike Leen Blackkklansman.

Michel Sittow (Kumu, 16.9.2018 asti)

Muistan  pitäneeni paljon Jaan Krossin novellista Neljä monologia Anno 1506 (kirjassa Kleion silmien alla, Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1987). Tuo novelli esitteli minulle virolaisen maalarin Michel Sittowin (1469-1525). Myöhemmin kuulin, että novellilla oli oma osuutensa jo unohdetun ja vähän tuntemattomaksi jääneen taiteilijan uudelleenlöytämisessä.

Novellin ensimmäinen puheenvuoro on Sittowin isäpuolen, jonka kanssa Sittow käräjöi suomenruotsalaissyntyisen äitinsä, Margarethe Molneren omaisuudesta. Isäpuoli kertoo, kuinka Tallinnan lasi- ja maalarimestarien kilta vaatii Sittowilta - monissa hoveissa ansioituneelta kuvataitelijalta - kisällivuotta Tallinnassa ennen mestarin arvonimen myöntämistä. Niin katkera kuin isäpuoli onkin omaisuusriidasta, hänen täytyyy tunnustaa killan vaatimus kohtuuttomaksi:

"... minä en peräänny tuumaakaan kahdesta omasta Rataskaivon talostani enkä hopeasta enkä maalarinverstaan tarvekaluista, vaikka tuomioistuin määräisi ne tuolle sävyisälle keskustelijalle kuinka hyvänsä, mutta sen minä sanon: sellaisia maalauksia ei ole Tallinnassa nähty iki päivinä, puhumattkaan siitä että joku tästä kaupungista kotoisin oleva mies olisi koskaan kyennyt maalamaan sellaisia."

Toinen puheenvuoro kuuluu suutarintyttärelle, kaunottarelle, johon Sittow on iskenyt silmänsä. Tyttö tuntee suurta alemmuutta kansainvälisen taiteilijan rinnalla, eikä oikein uskalla uskoa rakkauden mahdollisuuteen:

"... ja sitten hän kysyi: 'Neito, kuka sinä olet?' Ja minä mutisin oman nimeni ja kerroin että olen suutari Rumpin tytär tästä samasta kaupungista ja katsoin isään päin, jotta hän tajuaisi tämän olevan minun isäni. Mutta hän vain katsoi minua ja sitten ympärilläolijoita ja sanoi jotenkin  enemmän heille kuin minulle: ' Totta tosiaan - kun kerran Vapahtaja saattoi olla nasaretilaisen puusepän poika - niin miksi sinä et voisi olla tallinnalaisen suutarin tytär?'"

Kolmas novellin äänessäolija on Tallinnan lasi-ja maalarimestarien killan puheenjohtaja, joka tulkitsee ammattikunnan sääntöä eli skraata tiukkaakin tiukemmin. Hän pitää kiinni kisällivuodesta ja mestarinäytteen tekemisestä.:

"Ja sitten minä kysyn heiltä: ammttiveljet, seisooko siinä [skraassa]sitten, että niihin joiden väitetään sutineen kolmen kuninkaan konterfeit - niihin meidän skraamme ei sovellu, heidän edessään meidän skraamme on tyhjää sanahelinää ja he voivat marssia sisään meidän ammattikuntaamme milloin ikinä lystäävät, koska  n o i n suuria herroja kohtaan meillä ei voi olla enää mitään ammattitaidon tutkimuksen vaatimusta..."

Ja se neljäs puhuja onkin sitten itse Michel Sittow, jonka jätän siteeraamatta. Jokainen voi miettiä, miltä Euroopan hoveissa tunnetusta konterfeijarista eli muotokuvamaalarista tuollainen vaatimus kisällinä toimimisesta tuntuu. Ja se kun on ehtona ihanan suutarintyttären vaimoksi saamisessa...

Sittowin vähälukuisista töistä 19 on esillä Tallinnan Kumu-museossa 16.9. asti. Näyttely on äärimmäisen viehättävä. Hyvä muotokuva kertoo kohteestaan kaiken. Tässä pari esimerkkiä Sittowin taIdonnäytteistä. Maalauksia katsoessa tuntuu kuin  tietäisi tarkkaan, millaisia miehiä nämä kuvien herrat ovat - uskomattoman hienoja muotokuvia siis.

Portrait of Diego de Guevara

Portrait of a Man with a Rosary 

Helsingin sanomien artikkelista voi lukea lisää Michel Sittowista.