Rakkautta & Anarkiaa 2017

Käväisin taas Rakkautta & Anarkiaa -festareilla. Festari viettää tänä vuonna 30. juhlavuottaan, ja tuntuu olevan voimissaan.11 päivää, 170 pitkää elokuvaa ja 190 lyhytelokuvaa. Festarielokuvat on jaettu väljiin teemoihin.

Mukava olisi festarin antia hyödyntää enemmänkin. Jos asuisin lähempänä, istuisin siellä illat pitkät ja tekisin hyvin mietittyjä ohjelmistovalintoja. Mutta nyt kyse oli vain siitä, että hyppäsin bussiin sinä ehkä ainoana sopivana päivänä (eli menneenä lauantaina) ja valitsin kaksi elokuvaa, jotka sopivat ajan puolesta ja vaikuttivat kiinnostavilta.

Ensimmäinen valintani oli Suhteellista-teeman argentiinalais-chileläinen elokuva The Desert Bride. Sen on ohjannut yhdessä kaksi naisohjaajaa, Cecilia Atán ja Valeria Pivato. Elokuva kertoo jo kypsässä iässä olevan miehen ja naisen kohtaamisesta. Nainen on kovin rajoittunutta elämää viettänyt taloudenhoitaja ja mies paikoilleen asettumaton kaupparatsu. Tunnelma oli jotenkin, no, hauskasti kaurismäkeläinen... Oli myös mukava kuunnella pehmeää espanjaa.

Toinen elokuva oli United States of indie -teemainen, Susan Johnsonin ohjaama Carrie Pilby -elokuva. Se kertoo parikymppisestä superälykkäästä, mutta onnettomasta Carriesta, joka koettaa löytää onnen noudattamalla psykologin laatimaa ehdotuslistaa. Elokuva oli vähän ennalta-arvattava, mutta hauska. Ja sellainen elokuva, joka sai New Yorkin  näyttämään kauniilta ihan Woody Allenin tyyliin.

Itse asiassa vasta nyt kiinnitin huomiota siihen, että näkemäni elokuvat olivat naisohjaajien tekemiä ja festivaalin  ohjaajalistalla sukupuolijakauma yleensäkin on tasaisen näköinen. Hyvä R & A! Ensi vuonna uudelleen?

Paras musiikkiviikko ikinä?

Mukavassa pikkukaupungissamme ei ole kovin usein tarjolla sellaista elävää musiikkia, mistä itse innostuisin. Mutta takana on aivan uskomaton viikko, kolme kivaa konserttielämystä...

Eka keikka oli jo aiemmin mainostamallani ravintola Vispilän Sointiklubilla. Tällä kertaa soittamassa oli ikisuosikkini Tuomari Nurmio, mies ja kitara -keikalla. Pari uusinta levyä on tullut kuunneltua vähän huonosti, vaikka ne talouteen on ostettukin ihan  vanhanaikaisina cd-äänilevyinä. Keikka oli ihan hyvä, ennen kaikkea siksi, että pelkistetyn soiton vuoksi tuli todella kuunneltua tekstejä. Ja nyt viikonloppuna kaivoin sitten levyt esille ja kuuntelin niitä ihan uudella tavalla. Uusinta, Dumarillumareita (2017), on kovasti kehuttu lehtiarvioissa ja levy on kyllä kehunsa ansainnut. Tykkään kovasti runsaasta puhallinten käytöstä, sikäli levy on live-keikkaakin säväyttävämpi noin musiikillisesti. Mutta jos en olisi käynyt keikalla, esimerkiksi Virsi 666 ei ehkä olisi jysähtänyt ihan samalla tavalla:
".... Vai onko taivas ja helvetti täällä, meidän keskellämme maan päällä?
Tämän yhden auringon alla, apinoiden planeetalla?
Ovatko jumalat ja saatanat meissä molemmat?
Loiko ihminen heidät huvikseen omiksi kuvikseen?"

Seuraava elämys oli Forssan Mykkäelokuvafestivaalien tämän vuoden viimeinen esitys. Festivaalit huipentuivat Erkki Karun ja Eero Leväluoman ohjaamaan Finlandia -elokuvaan vuodelta 1922. Elokuva oli Ulkoministeriön tilaustyö: "6-näytöksinen filmi Suomen maasta ja kansasta sellaisina kuin ne ulkomaalaisille esitetään". Elokuvaesityksen säesti Radion sinfoniaorkesteri RSO, johtajanaan Kalle Kuusava (!). Tämä oli ensiesitys ja seuraavana iltana Finlandia esitettiinkin sitten Helsingin juhlaviikoilla Musiikkitalossa (!!). Että kyllä meillä pikkukaupungeissakin joskus jotain tapahtuu...

Hetki ennen elokuvan alkua

Elokuva oli hauska kooste, jossa esiteltiin kuuteen osioon jaettuna kuvamateriaalia mm. tuon ajan metsäteollisuudesta, maataloudesta, kaupunkinähtävyyksistä ja urheilusta. Musiikkina oli sen hetkisen suomalaisen klassisen musiikin  kuuluisimpia teemoja ja kansanlauluja. Etukäteen ajattelin että armeijaa koskeva osio on varmaan tylsin, mutta löysinkin itsestäni marssimusiikin ystävän! Viimeisessä, suomalaisia koskia esittevässä osassa, soikin sitten Sibeliuksen Finlandia tosi komeasti. Urheiluhallin karut puitteet toimivat ihmeen hyvin konserttisalin korvikkeena.

Musiikkiviikon viimeinen anti oli Piia Viitanen Viitasen Piia -yhtyeestä. Piia teki kirjastokeikan työpaikallani. Vähän kateellisena aina lueskelen, mitä ihana keikkoja esim. Tampereen kirjastolla on. Meilläkin on nyt varovasti kokeiltu keikkoja. Yleensä keikat ovat olleet perjantai-iltapäivänä klo 16 alkaen, ajatuksella että myös työssäkävijät ehtisivät paikalle. Tähän asti soittamassa on ollut lähinnä forssalaislähtöisiä muusikoita tai kansanmusiikkiryhmiä (Suomen Kansanmusiikkiliiton tukemilla keikoilla). Piia Viitasen keikka alkoi vasta klo 17, kun kirjasto suljettiin. Musiikkiosaston Antti juttutti Piia keikan alussa, ja olikin kiva kuulla hänen ajatuksiaan musiikin tekemisestä. Sitten seurasi tosi intiimi akustinen keikka, joka sopi kirjastoympäristöön mainiosti. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti,  varmaan noin 50-60 kuulijaa. Olisipa ihanaa, kun pystyismme järjestämään tällaista enemmän. Kirjallisuusiltojen lisäksi olisi mukava ilahduttaa välillä myös musiikin  ystäviä.