Naisia Tampereen taidemuseolla

Suunnilleen viime hetkellä ehdin poiketa Tampereen taidemuseolla katsomassa Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttelyn. Näyttely on auki 28.5.2017 asti. Näyttelyssä esitellään paitsi tuttuja nimiä (Helene Schjerfbeck, Ester Helenius, Sigrid Schauman jne.), myös monia ajan aaltoihin hautautuneita taiteilijoita. Minulle ihan tuntemattomia nimiä olivat mm. Helmi Kuusi, Elga Sesemann ja Hilda Flodin.

Museokaupassa selasin Riitta Konttisen kirjoittamaa näyttelykirjaa ja lainasinkin sen kirjastosta heti kotiin tultuani. Samalla lainasin Konttisen Modernistipareja -kirjan. Kirjat antavat hyvän kuvan 1900-luvun alun ja sotienvälisen ajan taide-elämästä ja etenkin naisten roolista siinä.

Tuolle välille osuvat lama-aika ja sotien myllerrykset, eikä miestaitelijoillakaan liene ollut helppoa. Mutta naisilla vielä vaikeampaa... Työläisperheestä taiteilijaksi ponnistaminen lienee ollut lähes mahdotonta. Ja vaikka sivistyneistöperheessä tyttären taideharrastuksia olisi tuettukin, kriitikot ja taiteenostajat arvostivat helpommin miesten töitä. Usein taitelijanurasta haaveilleet naiset päätyivätkin esim. taidekäsityön pariin tai opettajiksi.  Monet naistaiteilijat myös luopuivat urastaan perheen hyväksi, puolisokin kun oli usein taiteilija. Kahden taiteilijan avioliitossa nainen otti usein kodin- ja lastenhoidon vastuulleen ja usein myös kävi ansiotyössä mahdollistaakseen puolison taiteen tekemisen. Taiteen ja perheen yhdistäminen ei ollut helppoa.

Etenkin uransa alkupuolella todella raikkaalla, iloisella otteella maalanneen Greta Hällfors-Sipilän tunnetuin työ lienee Ateneumissa oleva Johanneksen kirkon riemukas kuva. Hänen elämänsä vaikuttaa kuitenkin aika traagiselta. Puoliso Sulho Sipilä oli paitsi taitelija, myös merikapteeni ja paljon  pois matkoilla. Pari oli lapseton ja Greta kärsi yksinäisyydestä, vaikka Sulhon kotona olleesa seuraelämä lienee ollut vilkasta ja boheemiakin. Gretan sanotaan hoitaneen kodin käytännön asiat. 1940-luvun puolivälissä Greta sairastui skitsofreniaan (vai masennukseen?) ja joutui sairaalahoitoon. Hän vietti loppuelämänsä Kellokosken sairaalassa jatkaen kuitenkin maalaamista.

Hällfors-Sipilä: Uspenskin katedraali, 1920

Modernistipareja -kirjassa kerrotaan Ragni Holmberg-Cawénista ja Alvar Cawénista. Ragni ajatteli, että taiteelle pitää omistautua täysin ja kun se ei perheellistyneenä enää onnistunut, hän luopui taiteesta Alvarin vastustuksesta huolimatta ja omistautui Alvarin uran edistämiselle. Alvar Cawén kuitenkin kuoli aika nuorena (1935), ja Ragni löysi tien takaisin  taiteen pariin ja jatkoikin sitten maalaamista aina kuolemaansa saakka (1981).

Holmberg-Cawén: Esikapungin katu, 1923

Tampereen näyttelyn yksi uusi tuttavuus, Hilda Flodin, oli suomalaisen taidegrafiikan uranuurtajia ja eräs ensimmäisistä naiskuvanveistäjistä Suomessa.  Hänen tuotteliain kautensa ajoittuu vuosille 1900 – 1930. Hilda oli sivistyneen ruotsinkielisen perheen tytär, jonka uraa vanhemmat kaikin tavoin tukivat - se ehkä mahdollisti hänen uransa, sillä mitään suurta menestystä hän ei valitettavasti saavuttanut. Hilda oli lyhyen aikaa naimisissa Juho Rissasen kanssa, mutta pari päätyi eroon varsin nopeasti. Tampereen näyttelyn grafiikka toi mieleen Hugo Simbergin, joka olikin Hildan opiskelutoverieita.

Flodin: Peikko kasvot siteissä, n. 1912

Flodin: Karhujen synty, n. 1912

Ester Helenius, Sigrid Schauman ja Hilda Flodin olivat kaikki opiskelleet Helene Schjerfbeckin
johdolla Suomen Taideyhdistyksen piirustukoulussa ja olihan Tampereen näyttelyssä toki töitä esillä myös häneltä. Turussa näkemäni näyttelyn  jälkeen kiinnitin huomiota tämän kukkamaalauksen pieneen punaiseen väripilkkuun, tuohon Helenen "tavaramerkkiin". Mikähän sen merkitys on?

Schjerfbeck: Leijonankitoja, 1909

Tampereen näyttelyyn  ei ehkä enää ehdi, mutta näitä kirjoja voin kyllä lämpimästi suositella modernistinaisista kiinnostuneille:
Konttinen, Riitta: Modernistipareja (Otava, 2010)
Konttinen, Riitta: Täältä tullaan ! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala, 2017)

Musiikkielämäkerta ja oman elämän soundtrack

Törmäsin eräässä blogissa musiikkielämäkertaan. Siellä viitattiin Helmetin sivuille, jossa kannustetaan kirjoittamaaan musiikielämäkertaa : "Yksi mielenkiintoinen tapa tarttua omiin tunteisiin ja kokemuksiin on peilata niitä omaan elämäänsä vaikuttaneen musiikin kautta. Omiin muistoihin saa hauskaakin näkökulmaa, kun muistelee tapahtumia musiikin säestyksellä". Tehdäänpä työtä käskettyä...

Lapsena musiikilla ei juurikaan ollut sijaa elämässäni, jotain satunnaisia kappaleita on radiosoitosta jäänyt mieleen, eipä  muuta. Muistan kyllä, että Hurriganesin Get on säväytti jo joskus 10-vuotiaana....

Helmetin sivulla kysellään: "Mitä kuuntelin teininä, kun halusin epätoivoisesti kuulua jengiin ja olla cool? Vai kapinoinko kaikkea vastaan, ja kuuntelin niin erilaista musiikkia, ettei varmasti kukaan maailmassa ollut yhtä alternative?". 70-luvulla minulla oli musiikista kiinnostuneita kavereita, ja niinpä sitä alkoi itsekin innostua. Mutta nimenomaan vastaan kapinoiden: kun kaverit kuuntelivat ja fanittivat Teddy and the Tigersia, minun suosikkini yläasteella oli Tom Robinson Band (muistattehan:  "2-4-6-8 Motorway"?)...

Lukioajan hyppytunnit vietin kirjastossa kuuntelemassa Hectoria, erityisesti Herra Mirandos -levyä, joka mystisine sanoituksineen kestää hyvin kuuntelua vieläkin (esimerkkinä vaikkapa Asfalttiprinssi-kappale). Uusista bändeistä pidin hurjasti Se-yhtyeestä, joka nykyään kyllä kuullostaa aika vaikealta kyllä... Joku muu -kappale oli TOSI tärkeä tuohon aikaa, oikea voimalaulu.

Ulkomaisista bändeistä lukioaikainen suosikkini oli Dire Straits, jota kyllä luonnehdittiin AOR-musiikiksi, mutta en voinut vastustaa niitä kitaroita. Lempibiisi  ja hieno biisi edelleen oli Romeo ja Juliet (Making movies -levy, 1980). Yksittäisistä albumeista kuuntelin puhki myös Springsteenin The River -levyn. Muuten Bruce on jäänyt vähemmälle kuuntelulle, mutta edelleen The River -nimiraita saa kyllä kyyneleet silmiin...

80-luvun iloisen opiskelijakauden suosikkeja oli Kauko Röyhkä. Paljon kuuntelin esim. Maa on voimaa - (1985) ja Pikku enkeli -albumeita (1986). Ykkösbiisi  on viimeksimainitulta levyltä Vihaiset miehet (Marat, Marat). 80-luvulla mieltä lämmitti myös Kolmas nainen, Hanhiniemen tangolaulajan ääni yhdistettynä kitaravetoiseen musiikkin puri. Tästä astia aikaa -biisi (Hyvää ja kaunista-levy, 1990) taitaa olla se ikisuosikki heiltä.

Ulkomaisista bändeista kuuntelin opiskeluaikoina mm. Talking Headsia ja Fine Young Cannibalsia. Viimeksi mainittua tuli toivottua Tampereen Doriksen ja Oulun Rattorilupin dj:ltä, esim. Good thing oli hieno bailausbiisi...

90-luvun synkällä kaudellani kuuntelin paljon  Nick Cave & Bad seeds -bändiä. Let love in (1994), Murder ballads (1996), The Boatman's Call (1997)... People aint't no good -kappale (1997) oli minulle sitä hienointa Cavea.

Mikä musiikki on kulkenut mukana läpi elämän tyrskyjen ja tyventen kysytään Helmetin sivuilla? Nämäkin ovat paljolti 80-luvulta mukaan tarttuneita... Ekaksi täytyy mainita 2015 lopettanut 22-Pistepirkko, joka on vuosien varrella tuottanut paljon unohtumattomia hetkiä levyillään ja keikoilla. Ja saa minut usein tanssimaan (tätäkin Helmetin sivulla kysellään...). Birdy on ehkä kaikkien aikojen suosikkikappaleeni (Big lupu -levy, 1992). Kestosuosikki on myös Tuomari Nurmio, jonka levynjulkaisut jaksavat kiinnostaa tänäkin päivänä - mieleenpainuvinta kappaletta miehen mahtavalta uralta on aika mahdoton valita. 80-luvulta hienoja levyjä olivat esim Maailmanpyörä palaa (1980) ja Punainen planeetta (1982) Rakastan mm. Viiniä! Malja marttyyreille -kappaletta. Kotimainen kestosuosikki on myös Dave Lindholm, joka on niitä rokkareita, jotka ikääntyvät charmilla ja säilyttävät katu-uskottavuutensa... Vanha lempibiisi on Sitähän se kaikki on (Huoneet 6 & 14, 1983). Ulkomainen kestosuosikki on Leonard Cohen, olenkin kertonut kuinka tutustuin hänen musiikkinsa yliopistolla. Hienoja levyjä on aina 70-luvulta You want it darker -levyyn asti (2015). Ykkösbiisi minulle on Diamonds in the Mine (Songs of love and hate -levy, 1971).

Kovasti siis painottui oman aikani rockiin tämä lista ja paljolti suruvoittoisiin balladeihin.  On hirveää  huomata, että naisartistit loistavat poissaolollaan... Maaritia olen vuosien varrella paljonkin kuunnellut, mutta ei hänelle kuitenkaan tällä listalla ole sijaa. Ja onko niin, että suosikit löytyvät nuoremmalla iällä, koska on vaikea keksiä edes 2000-luvulla aloittaneita artisteja/yhtyeitä, joista olisin tosissaan innostunut (Olavi Uusivirta? PMMP? - ok, mutta ei kuitenkaan "sielunmusiikkia"...).

Koostin itselleni Spotify-soittolistan tästä elämäni soundtrackista, tässä linkki siihen.

Lisäksi Youtube-linkki 22-Pistepirkon Birdy-kappaleeseen, joka on kai se "elämäni paras kappale":