Yayoi Kusama: In infinity (HAM 7.10.2016-22.1.2017)

Jo alkusyksystä Tukholmasta kiiri uutisia Yayoi Kusaman näyttelystä. Hurmioitunut julkaisi blogissaan niin kiinnostavan kuvauksen, että päätin oitis käydä näyttelyn katsomassa, kunhan se Suomeen saadaan. Lauantaina klo 11 olin siis monen muun kanssa odottamassa HAMin oven takana pääsyä Kusaman In infinity -näyttelyyn. Toivorikkaasti ajattelin, että hesalaiset eivät ole aamuvirkkuja, mutta kyllähän siellä oli paljon ihmisiä heti aamusta ja poislähdön aikaan vajaan parin tunnin kuluttua oli vielä vilkkaampaa. Olin aamulla vetäissyt kaapista päälleni vaatteen sen enempää miettimättä, mutta perillä alkoi tuntua, että alitajunta oli tehnyt työtään:

Eli ei epäilystäkään, minä marimekon suurkuluttajana, pallo- ja raitapaitojen rakastajana olin näyttelyn todellista kohderyhmää :) Kusamahan on tehnyt paljon yhteistyötä myös muodinluojien kanssa ja kylläpä tuntui siltä, että Vuitton-yhteistyön lisäksi olisi ehkä kannattanut viritellä yhteistyötä myös tänne pohjolaan, Marimekkoon päin.  Jo museon portaikossa olo Marimekon pallopaidassa  oli tosi kotoisa:

Ikuinen sieluni -sarjan töistä voisi aivan hyvin tehdä myös painokankaita:

Vähän tietysti ahdistikin ajatus siitä, että taiteilija töissään kuvaa omaa aistiharhaista maailmaansa, sitä miten maailman näkee. Silti kaikki se runsaus ihastutti: että kun niitä pilkkuja tai verkkoa aletaan tehdä, niin tehdään sitten kunnolla, ihan hulluuteen asti. Jotenkin mielessään näki sen keskittyneen, meditatiivisen pilkuttamisen:

"Miks hää pittää  NIIN kovasti kurpitsoista?", kuului pikkutyttö utelevan vanhemmiltaan. Näyttelyssä oli paljon sellaista, minkä kuvittelisin olevan lasten mielikuvitusta vaivaavaa ja ruokkivaa. Esimerkiksi Äärettömyyden pelihuone - Elämän ylistys, huone, joka oli käveltävä läpi parikin kertaa henkeä pidätellen, riisipaperipallojen vaihtuvia värejä pimeydessä ihastellen. Kuin Liisana Ihmemaassa:

Lauantaina bonuksena oli mahdollisuus seurata Taideyliopiston teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opiskelijoiden performansseja. Yayoi Kusamahan on itse ollut hyvin aktiivinen performanssien, tai kuten siihen aikaan niitä kutsuttiin, happeningien järjestäjä. Tässäpä kuvakooste muutamasta esityksestä (tässä vaiheessa oma pallopaita alkoi ahdistaa: "ei, minä EN ole osa mitään performanssia - tää paita vaan sattui päälle...):

Näyttely on esillä 22.1.2017 asti eli aikaa on. Kannattaa poiketa.

Kirjat ja elokuvat 2016: 3. kvartaali

Tässä kvartaalissa oli kesäloma, otollinen lukukausi. Kesä on taas elokuvien kannalta tosi surkeaa aikaa. Kävin elokuvissa hädin tuskin kerran kuussa. Toisaalta viime aikoina syksyn kiireet ovat hyydyttäneet lukemista, mutta elokuvatarjontaa alkaa taas olla aika mukavasti. Tässä kuva alkusyksyn mökkiviikonlopulta - kesämökki on mun lukuparatiisini, kuin sähköiset viestimet ei kilpaile huomiosta:

Kvartaalin kirjaparhaimmistoa:
Juhani Syrjän Juho (Gummerus, 2008), kolme erillistä kirjaa yksiin kansiin pakattuna. Kirjat alkavat kansalaissodan synkistä sävyistä, mutta tahti kevenee ja kiihtyy loppua kohti. Tykkäsin kovasti päähenkilön lannistumattomasta mielenlaadusta, suomalaisssa kirjoissa harvoin kuvataan optimismia.
Colm Tóibinin Nora Webster (Keltainen kirjasto, Tammi, 2016) oli kvartaalin The Kirja. Tässä kirjassa juonen käänteet ovat aika minimalistisia, mitään suurta ei tapahdu. Mutta puolison yllättävästä kuolemasta toipuvan Noran (ja muun perheen) surun  kuvaus on äärettömän tarkkaa ja osuvaa. Ja selviytymistarinana kirja on lohdullinen. Suru väistyy, vaikkakin hitaasti. Kirjan kieli on puhdasta nautintoa alusta loppuun.
Emma Clinen Tytöt-romaania (Otava, 2016) kehutaan Hesarissa seuraavasti: "psykologinen silmä, jolla Cline kirjoittaa päähenkilöstään Eviestä, nostaa romaanin hienojen tyttöromaanien kaanoniin". No, sen vain sanon, että kirjaa lukiessa kaikki pakolliset askareet ja kotityöt, jotka keskeyttivät lukemisen, saivat minut ärähtelemään ja murisemaan.
Samalla tavalla mukaansa tempaisi jo vanhempi romaani, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000), joka mökillä luettuna sai minut neuroottisesti tarkkailemaan metsänreunoja ja pimeitä kolkkia, että voisiko siellä olla peikkoja...

Hyvinä kirjoina mieleen jäivät myös Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016) , Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, 2015),  Terhi Rannelan Frau (Karisto, 2016) ja  moni muukin. Eli loistava lukukvartaali!

Mitä elokuviin tulee, niin Kuosmasen Hymyilevä mies ja Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu ovat kehunsa ansainneet, mukavia pieniä elokuvia molemmat.

Rakkautta ja anarkiaa -festareilla kävin ihan arkiviikolla ja näin vain  yhden, etukäteen tarkkaan valitun elokuvan: Millerin Maggie's plan. Hyvät näyttelijät Ethan Hawk, Julianne Moore ja hurmaava, hurmaava Greta Gerwig tekivät mainiota työtä. New York näyttäytyi kerrankin sellaisena kaupunkina, johon olisi ihana matkustaa - siinä ja monessa muussa elokuva toi mieleen Woody Allenin vanhat Annie Hallit yms.