Ateneumissa muotokuvien pauloissa

Kävin vähän aikaa sitten Ateneumissa. Joo, katsastin kyllä Alice Neelin näyttelynkin, mutta arvasin jo etukäteen, että ei se ole ihan minun juttuni. Luin innokkaasti tauluihin liittyviä mielekiintoisia tarinoita, mutta kuvat katsoin aika nopeasti. Sikses kiva paikka -blogissa on nostettu esiin Neelin näyttelyn mieskuvaa, naisnäkökulmaa taas löytyy Julia + ihminen -blogista.

Minun käyntini kohokohta löytyi sieltä perusnäyttelyn puolelta. Koko perusnäyttelyn uusi esillepano sai tutkimaan maalauksia ihan uudella innolla, mutta varsinainen makupala oli käytävän pätkä, jossa esiteltiin taiteilijoiden muotokuvia. Osa oli omakuvia, osa muiden tekemiä. Niitä katsoessa tuli sellainen olo, että hyvässä muotokuvassa todella näkyy kuvattavan luonne ja sielu.

Katsotaanpa nyt ensin tätä kuvaparia:

Näyttävätkö mukavilta miehiltä? Vasemmalla Tyko Sallinen Jalmari Ruokokosken maalamassa muotokuvassa (1919). Sallisesta on jäänyt jälkipolville aika ristiriitainen kuva: juopotteleva elämä Hyvinkään Krapula-ateljeessa, tytärten oudot kuolemat, Mirri-vaimon kohtalo jne. Ei, kyllä kuvaan on vangittu hankalan miehen olemus. Oikeanpuoleinen Einari Wehmas on minulle kuta kuinkin tuntematon taiteilija (sen tiedän, että hän oli runoilija Elina Vaaran neljäs aviomies). Mutta omakuva (1925) ei kyllä ole erityisen imarteleva; en välittäisi tutustua tuohon mieheen...

Entäpä sitten nämä miehet:

Tapani Raittilan omakuva (1953) vasemmalla. Hesarin Bäcksbackan taidekokoelmaa arvioivassa jutussa (2009) Raittila esiteltiin esimerkkinä "suomalaisen maalaustaiteen hyvän akselista", nimenomaan verrattuna Salliseen, Jalmari Ruokokoskeen ja Yrjö Saariseen. Raittilan työntekoa kuvattiin virkamiesmäiseksi järjestelmällisyydeksi, johon eivät kuulu voimakkaat tunteet. "Väriaskeesin" ja "musta-valko-harmaan" taiteilijoihin lukeutuu myös Unto Koistinen, jonka omakuva (1949) on tuossa oikealla (vähän huono kuva, kun maalaus oli katonrajassa...). Kuvien perusteella tulee heti kuva vaatimattomista, uhoamattomista puurtajista...

Sitten sydäntäsärkevä muotokuva:

Vilho Lammen omakuva (1933) kertoo kaiken. Kaksi vuotta kuvan maalaamisen jälkeen Lampi teki itsemurhan hyppäämällä Tuiran silloilta Merikoskeen, Oulujokeen. Henkinen väsymys ja ahdistus näkyy tässäkin kuvassa. Ateneumissa kuva oli alimmassa rivissä, ja kuvan yläpuolella oleva hylly varjosti maalausta niin, että melkein piti nöyrtyä polvilleen nähdäkseen kuvan kunnolla.

Ja sitten ihan vaan muutama hieno muotokuva, jollain tavalla aikaa tai ihmistä hyvin kuvaava:

Vasemmalla ylhäällä Alvar Cawén tyylikkäässä, keskeneräisen näköisessä omakuvassaan vuodelta 1923. Oikealla ylhäällä Helene Schjerfbeck keskivaiheen pelkistyneessä omakuvassaan vuodelta 1915, yksi harvoja naismuotokuvia tuolla seinällä. Vasemmalla alhaalla Hugo Simbergin omakuva vuodelta 1907 (1906 ovat valmistuneet Tampereen tuomikirkon maalaukset). Alaoikean muotokuva pääsi mukaan oikeastaan siksi, että se muistutti minusta huvittavasti Aki Kaurismäkeä. Kuva esittää 30-vuotiaana kuollutta neroa, Werner Holmbergia. Maalaus on Per Södermarkin ja vuodelta 1853.

Sanonpa vain, että muotokuvat ovat mielenkiintoisia. Näitä ja muita tauluja voi tutkia parempina kuvina Kansallisgalleria-sivustolta.

Hyvästi kesä!

Kesän viimeiset kukat, kuvattuna ennen kuin pakkanen ne vie...

Vieraana Enni Mustonen ja muuta Miina Sillanpään juhlavuoden ohjelmaa

Välillä töissä on kivaa. Tämä syksy on meillä päin vietetty muistamalla seutukunnan tärkeää henkilöä, Miina Sillanpäätä, joka syntyi Jokioisilla 150 vuotta sitten. Myös Forssan kirjasto on ollut mukana järjestämässä ohjelmaa syksylle.

Forssan kirjaston yläkerran näyttelytilan on syyskuuksi vallannut Forssan museon pystyttämä juhlavuoden näyttely. Miina näet aloitti työuransa Forssan puuvillatehtaan tehtaantyttönä. Siitä hän sitten siirtyi piiaksi ja hänet tunnettiikin myöhemmässä elämässään piikojen puolustajana ja asianajajana. Hän työskenteli myöhemmin mm. palvelijataryhdistyksessä. Sillanpää oli aktiivinen myös Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen toiminnassa. Niinpä Sillanpäästä tulikin yksi Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista, jotka valittiin vuonna 1907. Hän oli myös ensimmäinen suomalainen naisministeri ja vähän yllättävästi, keskeinen taustavaikuttaja Ensikotitoimintaa perustettaessa. Ei mikään tyhjä tyttö, totta vie!

Kirjastolla olemme syyskuussa miettineet piikojen asemaa monelta kantilta. Järjestimme aikuisten kirjavinkkausillan, jossa esiteltiin piikojen ja vähän laajemminkin palvelijoiden elämään liittyvää kirjallisutta, etupäässä siis romaaneja. Itse keskityin kotimaiseen aineistoon, kollega hoiteli sitten käännöskirjallisuuden esittelyn. Illassa oli kymmenkunta osallistujaa ja mukava, keskustelevainen tunnelma. Ihan erityisesti voin vinkkaamistani kirjoista suositella syksyn uutuutta, Rytisalon Lempiä ja vanhaa suosikkiani, Heidi Köngäksen Luvattua.

Piikateemaan liittyy myös Kirjastokino-kokeilumme eli idea esittää kirjastotalon luentosalin kohtuullisen hyvillä laitteilla pari piikateemaista elokuvaa. Toimin itse ensimmäisen elokuvaesityksen "emäntänä". Olin vähän skeptinen, että mahtaako Roland af Hällströmin Paimen, piika ja emäntä -elokuva (1938) kiinnostaa ketään, elokuvan ansiot kun nykypäivänä ovat lähinnä kansatieteelliset. Mutta niinpä yllätyin positiivisesti, kun taas kymmenkunta ihmistä saapui paikalle. Pari mummoa jo puolta tuntia aiemmin: "Me niin tykätään näistä vanhoista kotimaisista elokuvista". Kivaa oli. Ja elokuva kyllä kuvasi tosi hienosti maalaispiian elämää 1800-1900 -lukujen vaihteessa. Toinen elokuvamme 20.9. klo 18 on Juurakon Hulda (1937). Saaneeko se katsojia, kun on paljon tutumpi elokuva - jää nähtäväksi.

Tämä ilta oli yhtä juhlaa: kirjaston kirjailijavieraana oli Kirsti Manninen alias Enni Mustonen, jonka Syrjästäkatsojan tarina -sarja on piikakirjallisuuden huipputeos. Ja lukijoiden suosikki. Niinpä paikalle saapui lähes sata (!) innokasta kuulijaa. Onneksi osasimme aavistaa, että kaikki entiset ennätykset ehkä lyödään ja ainakin meistä kirjastolaisista tuntui, että tila toimi tuollekin väkimäärälle. Manninen on kokenut puhuja, joka osasi käyttää hyväkseen myös äänentoistolaitteita. Esitys oli sujuvaa ja viihdyttäväää tarinointia naisten työstä, piikojen ja emäntien asemasta, kirjasarjan taiteilijaperheistä, kirjojen kirjoittamisesta jne.

Eikä tässä kaikki, seudullisesti saamme nauttia vielä seuraavista Miinan juhlavuoden esityksistä syksyn mittaan:
- Naiset esiin!  - Rosa Meriläinen ja Saara Särmä luennoivat aiheesta 27.9.2016 klo 18 alkaen Forssan työväentalolla
- Miina Sillanpää : edelläkävijä - professori Aura Korppi-Tommola luennoi Miina Sillanpään urasta ja kertoo Edelläkävijä-kirjastaan 19.10.2016 klo 18 alkaen Jokioisten kunnantalon valtuustosali
- Miina Sillanpään merkitys naisten aseman parantamisessa - professori emerita Irma Sulkusen luento
15.11.2016 klo 18 alkaen Jokioisten kunnantalon valtuustosalissa.

Metsäretkillä mm. Saaren kansanpuistossa

On ollut vähän kiireitä, töissä ja kotona, niin kuin monilla näin syksyisin. Takana 6-päiväinen työviikko, töistä kotiin siinä lauantai-iltapäivällä. Miten lievittää väsynyttä ja vähän stressaantunuttakin oloa? No, mennään metsään, kun on kaunis ilmakin!

Ja metsässä sitten oltiin, sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantai-iltapäivänä ajeltiin 10 kilometrin päähän, Saaren kansanpuistoon, kävelemään sellainen pieni luontopolku. Ilman mitään tavoitteita, ihan vain ihailemaan syksyistä luontoa. Kahvit oli mukana termospullossa. Ja sinne metsään se jäi, viikon työväsymys.

Saaren kansanpuisto on hauska paikka, sinne kannattaa poiketa kauempaakin. Siellä voi tehdä pientä patikointia helpoilla poluilla, paistaa vaikka makkarat laavupaikoilla. Kesällä se on hieno, lapsiperheillekin sopiva uimapaikka. Kesäaikaan voi myös poiketa Kaukolanharjun näkötornilla.

Puiston historia on mielenkiintoinen ja kytkeytyy siis läheiseen Saaren kartanoon. Aikoinaan Saaren kartanon omistajia ovat olleet muun muassa de la Chapellet eli Edelfeltin vaimon suku - ja Edelfelt on maalannutkin näkymiä kansanpuistonkin alueelta. Sittemin kartanon omisti apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell (häneltä kartano siirtyi  tyttärelle, Vivica Bandlerille). Kansanpuisto perustettiin yleiseksi virkistys- ja vapaa-ajanviettopaikaksi jo von Frenckellin aikaan, vuonna 1932, kun Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys vuokrasi maat Saaren kartanolta.

Nykytietoa puistoalueesta löytyy Luontoon-sivustolta.

Sunnuntaina rymyttiin sitten sen tarkemmin täsmentämättä ihan vaan lähimetsiä sienten perässä ja saalista löytyi mukavasti...