Käsityön merkeissä töissä

Joskus (tosin harvoin!) töissä on niin kivaa, että melkein hävettää, että siitä maksetaan palkkaakin. Tänä syksynä olen saanut osallistua töissä pariin käsityöjuttuun, joiden yhteydessä tuo tunne on päässyt yllättämään. Ensimmäinen tällainen tilaisuus oli lokakuussa kirjastolla järjestetty Suuri käsityöilta. Illan kirjoja julkaisseista käsityöläisvieraista suurin osa oli ihan kotikulmilta. Kaikki he kertoivat työuristaan mukaansa tempaavasti ja samoin siitä, miten olivat päätyneet kirjantekijöiksi. Tilaisuudessa oli mukava tunnelma, ja yleisöllä oli paljon kysymyksiä vieraille.

Maria Malmström, intohimoinen nukkekotiaskartelija, julkaisi tänä vuonna jo kolmannen kirjansa Nukkekoti Väinölän elämästä (Nukkekoti Väinölän joulu, Tammi 2015). Kirjan tekemisen ohella häntä on pitänyt kiireisenä Onnelin ja Annelin talvi -elokuvan lavastukseen osallistuminen. Elokuvassahan pikkuruinen Vaaksanheimon väki asustelee tyttöjen nukkekodissa. Nukkekotiaskartelijalle roska ei ole roska, vaan kaikkea katsotaan kuulemma sillä silmällä, mitä siitä saisi tehtyä. Nukkekoti Väinölällä on oma blogisivukin, jossa pääsee tutkimaan miniatyyrimaailmoita.

Potkukelkan tekoa Nukkekoti Väinölän tapaan -kirjassa

Pirkko Kuusela on seudun käsityöalan grand old lady, joka on julkaissut jo aiemmin pari kirjaa (Himmelikirja ja Vanhat farkut uusiksi). Hän ja Sirpa Eloranta ovat tänä syksynä tehneet yhdessä uuden kirjan,  Munankuorimosaiikki (Moreeni, 2015). Illan aikana tuli selväksi, että aika paljon kananmunankuoria tarvitaan, jos vaikkapa pöytää ryhtyy niillä päällystämään. Leipomoista ja suurtalouksista kuoria kuulemma saa, he vastasivat, kun yleisö ihmetteli, millaista mahtaa olla kananmunien kulutus rouvien talouksissa....

Munankuoret voi laittaa joko suurpiirteisemmin tai tarkasti asetellen

Kauimpaa tullut vieras oli Seija Saarinen Aurasta. Hän on ollut toimittamassa suosittuja Tölkkidesign-kirjoja. Tänä syksynä ilmestyi niitä jo toinen (Paasilinnan kustantamana). Kaikki illan käsityövieraat käyttävät melko mielikuvituksellisia materiaaleja, mutta tölkkiklipsut ovat mielestäni ihmeellisimmät - miten kukaan ikinä voi keksiä, että niistäkin voi tehdä kaikkea kaunista? Seijalle tutuin materiaali tuntui kuitenkin olevan kahvipussit, ja hän on tehnyt kirjan myös niiden käytöstä askartelussa (Kahvipussin uusi ulottuvuus, Paasilinnan 2012).

Tölkkidesign-kirjan ykkösosan kuvitusta

Syksyn toinen mieltä ilahduttanut käsityötapahtuma taas oli viime viikonloppuna Pelipäivämme yhteydessä. Me pari kirjastolaista ohjasimme kirja-askartelua kirjaston vanhoista poistokirjoista. Lupasimme ohjata muutaman yksinkertaisen mallin tekoa, mutta kirjallisia ohjeita ja materiaaleja toki tarjosimme käyttöön vaikka minkälaisiin malleihin. Askartelupajaan osallistui kaikenikäisiä ihmisiä, osa teki töitä monta tuntia, osa vain poikkesi Pelipäivän muiden rientojen välissä tekemässä jotakin pienempää. Ihmiset juttelivat keskenään ja tuntui että kaikilla - lapsilla ja aikuisilla - oli mukavaa. Minusta on ihanaa ajatella, että kirjasto voisi olla paikka, jossa saa kontaktin toisiin ihmisiin - ja tämä paja tosiaan toimi niin. Voi kun vielä keksisi sen, mikä on se tapahtumakonsepti, johon ihmiset saisi koottua juttelemaan lukemisestaan yhtä innokkaasti!

Joulukuusikartio ja siili olivat päivän suosikit

Kartanokahvit Jokioisilla

Tähän aikaan vuodesta Jokioisilla järjestetään Kartanoalueen joulumarkkinat ja siihen liittyvät Kartanokahvit eli Jokioisten maa- ja kotitalousnaisten järjestämä kahvitus Jokioisten kartanon tiloissa. Viime vuoden kahvitarjoiluihin osallistui Facebook-sivujen mukaan n. 400 ihmistä, joten ajoittaisia ruuhkiakin lienee syntynyt. Mutta ainakin tänään heti siinä kello kymmenen jälkeen oli oikein mukavaa ja rauhallista, kun kävimme nauttimassa siellä sunnuntain aamukahvit. Varsin kohtuulliseen seitsemän euron hintaan sai maukkaat "sen seitsemän sortin" tarjoilut, makeaa ja suolaista sopivassa suhteessa.

Sen verran olen pessimisti, että päätin ottaa kameran mukaan ja ikuistaa kahvitteluympäristön vähän tavallista tarkemmin. Kartanohan on MTT:n seuraajan eli Luonnonvarakeskuksen (Luke) hallinnon käytössä, ja sinne ei siis ihan normiarkena tavallisella kaduntallaajalla ole asiaa. Siksi kahvitilaisuus on aina ollutkin mukava tapa päästä kurkistamaan kartanon saleihin. Kartanoalueen rakennukset omistaa nykyään Senaattikiinteistö ja Luke luopuu kiihtyvällä tahdilla tilojen vuokraamisesta. Ei siis voi olla ihan varma, vieläkö vuoden päästä pääsee kartanoon kahvittelemaan, vai onko se jo jollakin uudella omistajalla - sellaista on maailman meno nykyään...

Museoviraston sivuila kerrotaan, että kenraalimajuri von Willebrand rakennutti alueelle yhteensä yli 30 rakennusta 1800-luvun alkuvuosina. Uusklassistinen päärakennus on vuodelta 1798. Laaja englantilaistyyppisine puisto on peräisin 1600-luvulta. Von Willbrandin jälkeen omistajiin kuului mm. Alfred Kordelin, jonka kuoleman jälkeen kartano siirtyikin Suomen valtion omistukseen. Lisätietoa kartanon historiasta esim. seuraavilla sivuilla:
Jokioisten kartano ja Loimijokilaakson viljelymaisema. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.

Tässä ensin vähän ulkokuvia:

Ja sitten vielä joku sisäkuvakin hienoista yksityiskohdista:

Finlandia-ehdokkaani

No, totta puhuen en ole kovin paljon edes ehtinyt syksyn uutuuksia vielä lueskella. Mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tuskin tulen ihan  hirveästi innostumaan esim. Katja Ketun Yöperhosesta tai Sofi Oksasen Normasta. Puhumattakaan nyt jostain niin kokeellisesta kuin Laura Lindstedtin Oneiron.

Muutaman veikkauslistoilla pyörineen kirjan olen ehtinyt lukea. Heidin Könkään Hertalta odotin kai liikaa. Hyvässä muistissa oli joku kuukausi sitten luettu Könkään vanhempaan tuotantoon kuulunut Luvattu (2000), jota luin yötä myöten, sisäisen vilun vallassa. Hertta ei saanut sellaisia tunnekuohuja liikkeelle. Samoin olen vähän ihmetellyt Petri Tammisen Meriromaanin suosiota Finlandia-veikkauksissa. Minulle siitä jäi vain vähän masentunut olo, että näin surkeata se elämä on.

Tunnustan auliisti, että en ole lukijana kaunokirjallinen: erikoiset kerrontaratkaisut ja harvoin (mutta kuitenkin joskus) hieno kielenkäyttö eivät ole kirjoissa minulle SE juttu. Kaunokirjallisesti minuun vetoaa useimmiten niukka perusproosa. Minä kaipaan sitä, että kirja saa minut ajattelemaan ja pohtimaan asioita, ja niinpä virityn usein kirjoista, joissa on yhteiskunnallista sanomaa. Unohdan helposti kirjojen juonet, jos niissä on vain "kirjallisia" ansioita. Mutta kirja, jossa on kunnon tarina, jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Paljon on kirjoja vielä lukemattakin, mutta toistaiseksi tämän vuoden mieleenjäävimpiä kotimaisia kirjoja (ja siispä myös henkilökohtaisia Finlandia-ehdokkaitani) ovat:
1) Anneli Kanto: Pyöveli (Gummerus). 1600-luvulle sijoittuva kirja apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Kirja sai minut mietiskelemään järjestäytyneen yhteiskunnan kehitystä ja oikeuden olemusta. Tarina oli värikäs ja kiinnostava, ja jäi totisesti mieleen kummittelemaan.
2) Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi). Aiemmassa blogipostuksessani kirjoitin, että kirjassa "kerrotaan taitelijakutsumuksen omaavasta Aarnista, joka haluaisi ponnistaa arkisesta valokuvaajan työstä uudelle tasolle, tekemään valokuvataidetta. Huono itsetunto ja ulkopuolisuuden tunteet mutkistavat paitsi urasuunnitelmia myös ihmissuhteita, perhe-elämääkin. Kirjan aikajänne on 1960-luvulta nykypäiviin. Pidin oikein kovasti kirjan kauniista kielestä ja luontevasta Oulun murteen käytöstä."
3) Matti Rönkä: Eino (Gummerus). Viktor Kärppä -kirjat ovat mielestäni mukavasti luistavia dekkareita. Mutta nytpä oikein innostuin, kun Rönkä on siirtynyt tällaiseen perusproosaan. Tässä ei ollut mitään liikaa, ei mitään liian vähän.