Elokuva keski-iästä (?)

Noah Baumbachin While We're Young -elokuva alkaa melko kevyenä. Siinä tehdään teräviä, ihan hauskoja huomioita vanhenemisesta. Keski-ikäinen, lapsettomaksi jäänyt pariskunta (Josh ja Cornelia) tutustuu ja ystävystyy nuoren pariskunnan (Jamien ja Darbyn) kanssa. Nuorten elämäntapa näyttää vanhemmista viehättävän erikoiselta, retrolta. Nuorilla on valtava LP-levykokoelma, VHS:iä, lemmikkinä kana ja vapaa-aikaa vietetään pelailemalla lautapelejä jne. Vanhempi pariskunta taas on (varmaan valtavalla vaivalla) omaksunut nykytekniikan ja on älypuhelinten ja tablettien pauloissa. Facebookiin ja Twitteriin on menty pitkällisen harkinnan jälkeen. Josh ja Cornelia koettavat sinnitellä mukana nuorempien menoissa ja harrastuksissa, pukeutua samaan tyyliin jne. Samalla he vieraantuvat perhe-elämän syövereihin hautautuvista saman ikäisistä ystävistään.

Elokuvan alku sai aikaan pientä déjà-vu -tunnetta, pientä kipristelyä... Ei tämä ihan vierasta ole, tuolta on joskus ehkä tuntunut. Kyllä, kyllä, tunnen itseni NIIN moderniksi, kun osaan päivittää jotakin Instagramiin. Välillä hymyilytti, vähän ehkä naurattikin. Mutta jos elokuvan juoni olisi jäänyt tälle tasolle, en uhraisi sen pohtimiseen lausettakaan.

Elokuvan loppupuolelle aiheksi nousee kuitenkin vähän syvällisempi teema sukupolvien välisten asenteiden erosta. Päähenkilöt Josh ja Jamie ovat molemmat dokumenttielokuvan tekijöitä, ja asenne-ero ilmenee heidän käsityksissään dokumenttielokuvan aitousvaatimuksesta. Elokuva kasvaa elokuvaksi yleisemminkin moraalista, siitä mikä on oikein ja siitä eroaako tuo käsitys sukupolvittain. Pyhittääkö tarkoitus keinot?

Tämä taso elokuvasta puhutteli minua kovasti. Joskushan sitä oikeasti löytää itsensä ihmettelemästä jonkun nuoremman ihmisen tekoa  tai sanomista. Menee ja kysyy joltakin toiselta itsensä ikäiseltä, että ylireagoinko nyt, onko tämä sinusta ok? Jää miettimään, johtuuko joku asia siitä, että ollaan vaan ihmisinä niin erilaisia vai onko kyse jostakin sukupolvien välisestä erosta. Jos hyvin käy, saa tyynnytettyä itsensä sanomaan: "no, X vaan nyt on niin NUORI".

Baumbach on pohtinut ikää ja ikääntymistä jo aiemmin. Hänen elokuvansa Frances Ha (2012) oli mainio kuvaus 27-vuotiaasta tytöstä, jolla oli vaikeuksia sopetua tilanteeseen, jossa muut ympärillä alkoivat kasvaa "aikuisiksi", kun hän halusi elää entiseen tapaan.