Siis minähän olen sielultani pikkukaupunkilainen, ellen ihan maalainenkin. Suurempiin kaupunkeihin minulla ei ole kummempaa hinkua. MUTTA on joitakin asioita, joita kaipaan isommista kaupungeista. Yksi niistä on sushi. Puutetta on kyllä paikattu opettelemalla itse sushin tekoa, mutta ei se ole ihan sama juttu. Meidän repertuaarimme on melko suppea: kalana kotioloissa on vain lohta, siitä ja kasviksista sitten askarellaan makirullia ja nigiripalloja. No, lisäksi mies on oppinut tekemään makeahkoa munakasrullaa, jossa on mukana seesaminsiemeniä (mmmm...).
Sushi on ehdottomasti eksoottisinta ruuanlaitossamme, meillä ei juurikaan juhlita kansainvälisillä vaikutteilla. No, kreikkalaistyylistä ruokaa laitammme kyllä myös. Mutta normaalisti ruokavaliomme on sellaista silakkapihvi-kaalilaatikko -linjaa. Perinneruokavaliomme kuitenkin valmentaa hyvin sushin syöntiin, Savossa päin kun syödään paljon kalaa eri muodoissa. Graavi kala, josta läheskään kaikki eivät tunnu pitävän (!), on suurta herkkuamme - miksipä ei siis sushikin!
Tällä hetkellä mies käy isolla kirkolla ihan säännöllisesti ja keksimme että niille reissuille voi ottaa mukaan piknik-repun, joka on samalla kylmälaukku. Ja onneksi vielä aivan neutraalin ja normaalin näköinen reppu noin ulospäin. Siinä hän sitten kantaa meille perjantai-illan herkkueväitä. On vähän monipuolisemmat tarjoomukset kuin mitä me kotona teemme: on useamman lajista kalaa, tofua ym. Niinpä nytkin perjantai vastaanotettiin tällä kattauksella:
Mutta hyviä on ne itse tehdytkin. Esimerkiksi helsinkiläisen Tokyokan-liikken sivulla on hyviä ohjeita kotisushin tekoon.
Minusta tänä vuonna on tullut varsin vähän kiinnostavia elokuvia, itse kun en trillereistä, fantasiasta, scifistä jne. juuri välitä. No, tämän aamun Hesarissa kriitikotkin arvioivat elokuvavuoden keskinkertaiseksi. Neljä kriitikoista nosti vuoden parhaiden elokuvien joukkoon Richard Linklaterin elokuvan Boyhood, eikä turhaan. Kävin katsomassa sen juuri perjantai-iltana.
Boyhood-elokuva oli kyllä ihan omaa laatuaan. Siinä on seurattu saman pojan elämää 12 vuoden ajan. Näyttelijät pysyivät samoina koko elokuvan ajan, joten siihen oli tosi helppo eläytyä. Elokuva kertoi paitsi pojan kehityksestä nuoreksi mieheksi, siinä samalla hänen perheenjäseniensä elämänmuutoksista ja yleensä koko perhedynamiikasta vuosien varrella. Elokuva sai ajattelemaan sitä millaista elämä USAssa on Suomeen verrattuna, ihan arjen tasolla. Kaikkinensa tämä oli jotenkin hyvin amerikkalainen elokuva, kertoi myös yhteiskunnan muutoksista noina vuosina vaikka painopiste toki oli yksilönkehityksessä. Kiinnostava, kiinnostava elokuva ja ideana ainutlaatuinen. Aviomies, joka ei oikein ollut juoneen perehtynyt mennessämme, ihmetteli vielä jälkikäteenkin että "eikö tää tosiaan ollut dokumentti?".
Aiemmin olen nähnyt Linklaterin kolmen elokuvan sarjan, joista muuten 2 osaa tuli juuri viikonloppuna Teemalta. Niissä on sama pitkän aikavälin idea. Ne kertovat samojen henkilöiden (Jessen ja Celinen) elämästä ja parisuhteesta n. 10 vuoden välein. Aina kun uusi elokuva ilmestyi, paloin halusta nähdä, mitä heille nyt kuuluu. Ehkä jatkoa sarjalle seuraa vielä? Elokuvat ovat tietenkin aika puhevetoisia eli eivät toimintaelokuvan ystäville. Jos et ole nähnyt ko. elokuvia, seuraavassa tekstissä on juonipaljastuksia:
Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995)
Amerikkalainen Jesse (Ethan Hawke) ja ranskalainen Celine (Julie Delpy) tapaavat toisensa junassa ja viettävät yhdessä illan ja yön Wienissä.
Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004)
Yhdeksän vuotta on kulunut, Jesse (kirjailija) ja Celine (ympäristöjärjestön työntekijä) kohtaavat taas sattuman johdattamana toisensa. Mihin elämä on heidät vienyt, vieläkö tunne on jäljellä?
Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 2013)
Jesse ja Celine ovat eläneet jo vuosia yhdessä, arki on tullut suhteeseen. Nyt on aika tehdä päätös: rakastaa toisiaan ikuisesti vaiko erota lopullisesti.
