Olen jossakin aikaisemmassa postauksessa kertonutkin siitä, miten tärkeänä pidän hyvää ruokaa hyvinvointini kannalta. Jopa korona-aikaan hyvästä ruuasta sai jonkinlaista lohtua. Me onnekkaat sairastimme siis koronan helpon version ja tuo aika kävi hermoille lähinnä siksi, että kotoa ei voinut poistua minnekään. Yhdessä korona-ajan postauksessa esittelin sunnuntaimenyymme: alkuruokana korvasienikeitto, pääruokana salaatti, kuhafileet ja sienirisotto, jälkiruokana kahvi ja itseleivotut Wilhelmiina-pikkuleivät. Aika tyypillinen juhlavahko ateria taloudessamme.
Tuo ateria kuvastaa melko hyvin meidän ruokafilosofiaamme: voi varmaan sanoa, että olemme slow food -ihmisiä. Piirre taitaa vain korostua iän myötä. Slow food on 80-luvulla Italiassa kehitetty pikaruoan vastapainoksi muodostunut liike ja osa laajempaakin "hitausliikettä". Liikkeen keskeisin idea ei kai sinänsä ole ruuanlaiton hitaus, vaan enemmän on kyse siitä, että käytetään hyviä, läheltä tulevia raaka-aineita ja niistä valmistettu ruoka nautitaan arvostavasti. Gourmet-ruokaa kodissamme ei oikeastaan saa: siinä taas haetaan hienostuneistuutta, käytetään harvinaisempia raaka-aineita ja esillepanoon kiinnitetään erityistä huomioita. Meidän ruokamme on arkiruokaa.
Arvostamme kyllä hyviä raaka-aineita. Poimimme marjat ja sienet itse, jos vain mahdollista. Jos olisimme parempia puutarhanhoitajia, kasvattaisimme mielellään itse myös vihanneksia, mutta viljely ei ole erikoisosaamisaluettamme ja niinpä ostamme vihannekset enimmäkseen torilta, lähituottajilta. Kala saadaan myös joko torilta tai parhaassa tapauksessa veljeltäni, joka on innokas kalastaja. Liha ja kanamunat hankitaan mahdollisuuksien mukaan suoraan tuottajilta.
Ruuanlaitosta meillä vastaa siippa, minä olen korkeintaan apukäsinä. Syömme aika vanhanaikaisia ruokia. Slow food -idea näkyy usein joko siinä, että valmistus vie aikaa (esim. laatikkoruokien, lihapatojen tai uunipuuron hauduttaminen uunissa) tai ajan lisäksi vaatii vielä aika paljon näpertämistä (esim. kaalikääryleiden tai silakkarullien valmistus, monivaiheinen hapanleivän tai karjalanpiirakoiden leipominen). Mitään ruokaa meillä ei tehdä pientä annosta, vaan kun tekemään ryhdytään, ruokaa tehdään sen verran, että sitä voi syödä viikolla töissä eväänäkin. Niinpä tällainen ruuanlaittotapa on myös aika taloudellinen ratkaisu.
.jpg)
Ruuanlaitto on meillä harrastuksenomaista, aktiivista toimintaa. Alkaen tosiaan siitä, että koetamme kasvatella satoa puutarhassa, poimimme marjoja ja sieniä metsästä, marjoja ja hedelmiä puutarhasta. Säilömme sadon pakastamalla, hilloamalla ja mehustamalla. Itse ruuanlaitossakin, vaikkapa niiden karjalanpiirakoiden leipomisessa, on oma askareensa. Mukava harrastus ruuanlaitto onkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti