Slow food

Olen jossakin aikaisemmassa postauksessa kertonutkin siitä, miten tärkeänä pidän hyvää ruokaa hyvinvointini kannalta. Jopa korona-aikaan hyvästä ruuasta sai jonkinlaista lohtua. Me onnekkaat sairastimme siis koronan helpon version ja tuo aika kävi hermoille lähinnä siksi, että kotoa ei voinut poistua minnekään. Yhdessä korona-ajan postauksessa esittelin sunnuntaimenyymme: alkuruokana korvasienikeitto, pääruokana salaatti, kuhafileet ja sienirisotto, jälkiruokana kahvi ja itseleivotut Wilhelmiina-pikkuleivät. Aika tyypillinen juhlavahko ateria taloudessamme.

Tuo ateria kuvastaa melko hyvin meidän ruokafilosofiaamme: voi varmaan sanoa, että olemme slow food -ihmisiä. Piirre taitaa vain korostua iän myötä. Slow food on 80-luvulla Italiassa kehitetty pikaruoan vastapainoksi muodostunut liike ja osa laajempaakin "hitausliikettä". Liikkeen keskeisin idea ei kai sinänsä ole ruuanlaiton hitaus, vaan enemmän on kyse siitä, että käytetään hyviä, läheltä tulevia raaka-aineita ja niistä valmistettu ruoka nautitaan arvostavasti. Gourmet-ruokaa kodissamme ei oikeastaan saa: siinä taas haetaan hienostuneistuutta, käytetään harvinaisempia raaka-aineita ja esillepanoon kiinnitetään erityistä huomioita. Meidän ruokamme on arkiruokaa.

Arvostamme kyllä hyviä raaka-aineita. Poimimme marjat ja sienet itse, jos vain mahdollista. Jos olisimme parempia puutarhanhoitajia, kasvattaisimme mielellään itse myös vihanneksia, mutta viljely ei ole erikoisosaamisaluettamme ja niinpä ostamme vihannekset enimmäkseen torilta, lähituottajilta. Kala saadaan myös joko torilta tai parhaassa tapauksessa veljeltäni, joka on innokas kalastaja. Liha ja kanamunat hankitaan mahdollisuuksien mukaan suoraan tuottajilta.

Ruuanlaitosta meillä vastaa siippa, minä olen korkeintaan apukäsinä. Syömme aika vanhanaikaisia ruokia. Slow food -idea näkyy usein joko siinä, että valmistus vie aikaa (esim. laatikkoruokien, lihapatojen tai uunipuuron hauduttaminen uunissa) tai ajan lisäksi vaatii vielä aika paljon näpertämistä (esim. kaalikääryleiden tai silakkarullien valmistus, monivaiheinen hapanleivän tai karjalanpiirakoiden leipominen). Mitään ruokaa meillä ei tehdä pientä annosta, vaan kun tekemään ryhdytään, ruokaa tehdään sen verran, että sitä voi syödä viikolla töissä eväänäkin. Niinpä tällainen ruuanlaittotapa on myös aika taloudellinen ratkaisu.

Ruuanlaitto on meillä harrastuksenomaista, aktiivista toimintaa. Alkaen tosiaan siitä, että koetamme kasvatella satoa puutarhassa, poimimme marjoja ja sieniä metsästä, marjoja ja hedelmiä puutarhasta. Säilömme sadon pakastamalla, hilloamalla ja mehustamalla. Itse ruuanlaitossakin, vaikkapa niiden karjalanpiirakoiden leipomisessa, on oma askareensa.  Mukava harrastus ruuanlaitto onkin!

Kirjat ja elokuvat: 2025 4-kvartaali

Vuoden alussa tilitetään siis 2025 loppuvuoden kirjat ja elokuvat.

Viimeisessä kvartaalissa tuli luettua useampia kirjoja ongelmallisesta äitisuhteesta ja yleensäkin kirjoja, joissa tahmottiin lapsuuden perheen ongelmissa ja perheen aiheuttamissa traumoissa. Vähän jo väsähdin ja melkein piristyin, kun luin kirjan kuolemasta (Grytten, Frode: Päivä jona Nils Vik kuoli) ja puolison yllättävästä kuolemasta (Didion, Joan: Maagisen ajattelun aika). No, Grytten kirjassa käytiin  oikeastaan enemmänkin läpi elettyä elämää... Joka tapauksessa nämä kaksi viimeksi mainittua olivat hyviä lukukokemuksia.

Marraskuulle osui koko vuoden ainoa huippuelämystähti, kun Suvi Ratisen Pakolainen-kirja säväytti. Kirja kertoo Aino Kallaksen sota-ajan ja sodanjälkeisen ajan pakolaisuudesta Ruotsissa, tosin muistojen kautta laajemminkin hänen elämästään. Samoihin aikoihin kirjastossamme kävi vierailulla Marika Sampio-Utriainen esittämässä Aino Kallas -aiheisen monologinsa, joten Aino Kallasta tuli mietittyä monelta kannalta. 

Luistavasti luin myös kehutun Lena Anderssonin Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä -kertomuskokoelman. Kerronnallisesti oli kiva ratkaisu, että tarinat kytkeytyivät henkilötasolla toisiinsa. Andersson on ilmeisesti luonnehtinut  tarinoita moraliteeteiksi, ja se ehkä olikin kokoelman heikoin kohta - tarinoiden henkilöt eivät näet olleet erityisen miellyttäviä toisilleen. Se teki lukemisesta välillä vähän masentavaa...

Olli-Pekka Jauhiaisen pieni kirja, Sukupuut, tuntui lukiessa jotenkin hirveän tutulta. Siinä kerrotaan nuoresta miehestä, joka on  kotoisin maalaistalosta, mutta elämä on vienyt etelän kaupunkiin. Nyt hän on tullut käymään kotona, ja isän kanssa tutustutaan talon metsiin ja metsänhoidon periaatteisiin - onhan poika tuleva metsien omistaja. Pojalla on metsänhoidosta vähän eri käsitykset kuin isällä ja niitä jännitteitä kirjassa puretaan. Pieni kirja monessakin mielessä, mutta näin maalaistaustaiselle lukijalle tosi kiinnostava ja todentuntuinen. Oikein sydämessä läikähti, kun kirjassa sitten nousi esiin Iisalmi, johon romaani ilmeisesti sijoittui - oman kotikuntani naapuriin siis. Eipä ihme, että kirja tuntui niin "tutulta".

Elokuvarintamalla ei mitään erityisen kiinnostavaa, ja vuosi on myös alkanut heikosti - vähän tarjontaa, ja mikään ei oikein kiinnosta.