Kirjat ja elokuvat: 2023 3-kvartaali

Tässä kvartaalissa olen lukenut paljon, mutta huippuelämystähtiä ei taida kuitenkaan olla jaossa.  Toki hyviä kirjaelämyksiä on tullut vastaan, ja ne ovat olleet hyvin kaksijakoisia.

Sitä "raskaampaa" puolta edustavat omaelämäkerralliset perhekriisien kuvaukset. Sain viimein luettua Joonatan Tolan moniongelmaista lapsuuden perhettään kuvaavat kirjat (Punainen planeetta ja Hullut ihanat linnut). Perhe-elämä on ollut rajua isän mielenterveysongelmien ja äidin aina pahenevan MS-taudin aiheuttamien tilanteiden vuoksi. Tilanteet johtavat huostaanottoon, sisjaisperheisiin, laitoshoitoon jne. Mutta kaiken tämän Tola kuvaa jotenkin niin värikkäästi ja lennokkaasti, että lukeminen ei käy liian raskaaksi. 

Toinen vaikutuksen tehnyt perhekriisikuvaus, tällä kertaa tarina äidin näkökulmasta, oli Maria Peuran Esikoinen. Kirjassa käydään läpi myös kirjailjian omia lapsuudentraumoja, traumojen ylisukupolvisuutta. Mutta tärkein anti on sen kuvaaminen, miten aseeton vanhempi on, kun lapsen asiat alkavat mennä pieleen, miten voimattomaksi itsensä tuntee ja voi vain toivoa parasta. Kuinka raskasta on antaa lapsensa pois sijaishoitoon. Kirja on myös kaunokirjallisesti vahvaa tekstiä.

Näiden raskaiden kuvausten vastapainoksi kevyttä, kivaa lukemista ovat olleet 1800-luvulle sjoittuneet Jane Austen -pastissit. Sophie Irwinin kirjassa Seurapiirineidon opas onnenongintaan vuosi on 1818 ja Kitty Talbotin täytyy löytää varakas mies nopeasti. Hänen juonittelunsa paljastuvat kuitenkin lordi Radcliffelle, joka päättää suojella pikkuveljensä ongenonkijalta. Klassinen juoni! Kuin myös Lynn Messinan dekkarisarjassa, josta on ilmestynyt jo 2  osaa: Murha paremmissa piireissä ja Jadetikarin arvoitus. Aika ja paikka sama: 1800-luvun alku ja Lontoo. Päähenkilö on sukulaisten hoivissa elävä ikäneito Beatrice Hyde-Clare, joka rikoksia tutkiessaan tutustuu Kesgraven herttuaan. Rikosten lomassa seurataan suhteen (verkkaista!) kehittymistä.

Maininnan arvoisia kirjoja luin myös luottokirjailijoiltani. Esim. Petri Tammista on aina ilo lukea, vaikka Urhelijaelämäkerran urheiluaihe ei ehkä puraise parhaiten. Elizabet Stroutrin koronakuvaus Lucy meren rannalla oli taattua tavaraa, samoin Liane Moriartyn Kolme toivetta tarjosi taatun, vetävän tarinan.

Elokuvissa en juuri käynyt. Toki Kaurismäen Kuolleet lehdet tuli katsottua. Pidinkin siitä kovasti, eniten ehkä siitä, että elokuva loppui onnellisesti (toivottavasti en tällä kommentilla enää spoilaa elokuvaa keneltäkään).

Ryoji Ikeda (Amox Rex 27.9.2023–25.2.2024)

On tunnustettava, että kun näin televisiossa esittelyn tästä Ikedan näyttelystä, ensimmäinen ajatukseni oli, että tuota en välttämättä mene katsomaan. Mutta niin vain kävi, että maanantai-iltapäivänä roikuin ensin Eläinmuseon ovessa, huomatakseni taas, että useimmat museot ovat suljettuja juuri maanantaisin... Paitsi Amos Rex, ja niinpä suuntasin askeleeni sinne.

Sattuneesta syystä olin aika väsynyt, ja ehkä juuri siksi vastaanottavaisempi tällaiselle digitaaliselle taiteelle. (No, ekan näyttelyhuoneen strobotaide piti ohittaa kyllä pikavilkaisulla...). Mutta seuraavan salin isot näytöt olivat väsyneessä mielentilassa tavallaan aika maagisia. Kun oli maanantai, museossa oli mukavan väljää. Pystyin rauhassa istumaan salin seinustalla ja uppoamaan isojen näyttöjen vaihtuvaan kuvastoon.

En ollut etukäteen juuri tutustunut siihen, mitä on esillä. Erilaiset datamassat valuivat valtavilla näytöillä. Osa oli ihan rekisteritekstiä tai numeerista tietoa, osa tuntui vahvasti taiteellisesti käsitellyltä datalta. Mutta pikkuhiljaa massasta alkoi erottua datatyyppejä: nämähän on jotakin astronomiaan ja tähtitieteeseen liittyviä juttuja - nämä on on kyllä lentokoneiden reittejä - onko nämä satelliittien reittejä maapallon ympäri - voisko tämä olla laserkeilausaineistoa - tää on kyllä selvä piirilevy - mutta nyt siirryttiin kyllä lääketieteeseen - mitäs aivokuvantamiseen ja solujen tutkimukseen liittyvää tässä on -  onko nämä kromosomeja? Myöhemmin sitten luinkin, että osa Amos Rexissä nähtävistä teoksista perustuu muun muassa NASA:n, Human Genome -projektin ja CERN:in massiivisesta aineistosta kerättyyn dataan.

Ikeda on aloittanut uransa elektronisen musiikin tekijänä sekä dj:nä, ja äänimaisema sikäli varmaan oli olennainen osa kokonaistaideteosta, mutta on tunnustettava, että se puoli näyttelyä meni kyllä minulta kokonaan ohi. 

Vierailu oli melko nopea, minulla oli  aikaa vajaa tunti, mutta kiitos taas museokortin, tämäkin vierailu kannatti tehdä! Kivasti tuuletti päätä, kun näki taas jotakin aivan ennalta odottamatonta, joka ehkä pyöräytti aivoja vähän uuteen asentoon.