Lukemisen kannalta vähän tylsä kvartaali: paljon työlukemista eli sellaista, jota tehdään jotain työjuttua silmällä pitäen. Heinäkuussa siis lueskelin Eeva Joenpellon Lohja-sarjaa, nythän on Joenpellon juhlavuosi ja se pitäisi töissä vielä jotenkin huomioida. Joenpelto ei ole mikään helppo luettava minulle. Toisaalta teen otona lastenosaston hommia ja olen lueskellut paljon lasten/nuorten kirjoja - niitä en tänne ole pääsääntöisesti kirjannutkaan, ne liittyvät niin puhtaasti työhön. Toki niissäkin on tullut hyviäkin vastaan, vaikka ei nyt mitään huippuelämyksiä kuitenkaan.
Mainittakoon kuitenkin täälläkin, että nuortenkirjoja lueskellessani olen tutustunut itselleni aivan uuteen kirjallisuuden tyyppiin: säeromaaniin (englanniksi verse novel). Kirjaston tietokannassa asiasanana on runoromaani, joka mielestäni on kyllä harhaanjohtava ja poispelottava asiasana. Vaikka teksti on jaettu säkeenomaisesti, se voi kuitenkin olla ihan selkeää proosaa. Itse aloitin lukemalla J. S. Meresmaan Dodon (2020), ja kieli oli kyllä kaunista, mutta ei se mitään runoa ollut. Loistava vaihtoehto sille, joka ei jaksa lukea pitkiä tekstejä. Miljoona kertaa mielummin suosittelisin tätä lyhyttä säeromaania kuin selkokirjaa (joista monet valitettavasti on luotu tappaamaan lukuhalut). Uusimmassa Parnassossa oli Salla Simukan hyvä artikkeli säeromaaneista, se valaisi genreä hyvin.
Tässä kvartaalissa luin pari kivaa, erikoista (epä)muistelmaa. Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme (2021), kertoi 30-50 -luvun Italiasta, ei yksilön vaan perheen näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan Ginzburgin lapsuuden perheen historiasta, perheenjäsenten ja heidän tuttaviensa kohtaloista historian pyörteissä. Usein dramaattisetkin tapahtumat peilautuvat perheen arjen läpi. Se toinen muistelmakirja oli Annie Ernauxin Vuodet (2021). Kirja on hauskan epähenkilökohtainen, ennemminkin sukupolvikertomus Ranskasta tiettynä aikana ja nimenomaan naisten näkökulmasta. Se on myös (Hesaria lainatakseni) tarina ajan hengestä ja maailmanpoliittisista tapahtumista, jotka vaikuttavat eri sukupolviin.
Elokuvapuolellakin on ollut tahneaa: katsomani elokuvat ovat olleet lähinnä pitkästyttäviä, hitaita, ankeita jne. Zellerin Isä jäi mieleen lähinnä hienon näyttelijäntyön vuoksi ja dementikon päänisisäisen kaaoksen hienon elokuvallistamisen vuoksi, juonellisesti siinä ei ollut mitään yllättävää.
