Dokkari jos toinenkin...

Olen viime aikoina katsellut tavallistakin enemmän dokumenttielokuvia. Osin siitä syystä, että niitä (taivaan kiitos!) nykyään näytetään ihan elokuvateatterissakin. Elokuvateatterin suurelta valkokankaalta sain nauttia  Aalto-, Lost boys- ja Neiti Aika -elokuvat. Loput on sitten katsottu koronaturvallisesti kotitelevisiosta. Iso osa näistä seuraavista liittyy Ylen Dokkarifestivaaliin 2021 (eivät kaikki kuitenkaan), lähes kaikki löytyvät katsottavaksi Yle Areenasta.

Aalto (Ohjaaja: Virpi Suutari 2020)
"Alvarinkin nerouteen tarvittiin viisaita puolisoita, työtovereita ja käsityöläismestareita" sanotaan Ylen sivuilla tämän dokumentin esittelyssä. Onneksi heitäkin nostettiin esille tässä dokumentissa. Jää miettimään, olisiko Alvar loistanut ilman Ainoa?  Dokumentista jäi kuva, että Elissastakin koetettiin muokata Ainon kaltaista, vai ylitulkitsinko? Kauhistuttavalta kuulosti vaatimus vaihtaa nimi Elsasta Elissaksi ja puuttuminen jopa pukeutumiseen... Dokumentti toimi tehtävässään hyvin: tällainen vähemmän arkkitehtuuria tunteva sai paljon lisätietoa ja kiinnostusta aiheeseen.

Acasâ - kadotettujen paratiisi (Ohjaaja: Radu Ciorniciuc 2020)
Romaniperhe eli 20 vuotta luonnon keskellä Romanian Bukarestin Delta-suistoalueella, kunnes heidät pakotettiin muuttamaan kaupunkiin. Dokumentti seuraa Enachen perheen elämänmuutosta kolmen vuoden ajan. "Suo siellä, vetelä täällä" -ajatus nousee väkisin mieleen. Luonnon helmassa elämä on kovaa, talvet kylmiä, lasten koulunkäynti mahdotonta jne., mutta kovaa on kaupunkielämäkin....

Dinosaurus  (Ohjaaja: Veikko Aaltonen, 2021)
Tämä Rauni Mollbergista kertova dokumentti on vielä näkemättä, mutta aion sen kyllä katsoa pikimmiten. Uskoisin tämän valaisevan  olennaista osaa suomalaisesta elokuvahistoriasta...

Donner - privat (Ohjaaja: John Webster, 2021)
Pirjo Honkasalo on suunnitellut ja käsikirjoittanut tämän Donnerin viimeisen haastattelun. Kuolema on jo läsnä. Donner näyttäytyy dokumentissa monipuolisena taiteilijana ja ristiriitaisena henkilönä. Pilkahtaa siellä ohjaajan, Websterin, haastatteluissa mainitsema ujouskin. Donnerin omat, ennennäkemättömät valokuvat ovat hieno lisä dokumenttiin.

Lost Boys (Ohjaajat: Sadri Cetinkaya ja Joonas Neuvonen 2020)
Juuri ennen tämän postauksen kirjoittamista Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI luokitteli uudelleen elokuvateatteriversiosta lyhennetyn version Lost Boys -elokuvasta. Elokuva on nyt K-18, ja poistettiin Yle Areenasta. KAVIn  mukaan elokuva on sekä ahdistava että huumeidenkäyttöä ihannoiva. Ensimmäisestä arviosta olen samaa mieltä, toisesta en. Kolmen pojan huuruinen elämä Kaakkois-Aasiassa on tosiaankin ahdistavaa katsottavaa. Tästä on tulossa tv-esitys TV2 -kanavalla torstaina 1. huhtikuuta klo 23.

Meren tuomat (Ohjaaja: Anna Antsalo, 2021)
Tämän dokumentin katsoin Docpoint-verkkofestarilla ja se on toinen näistä, joka ei ole katsottavissa Yle Areenassa (ainakaan vielä). Dokumentti seuraa tämän päivän beachcombaajia Iso-Britanniassa, Hollannissa ja Japanissa. Muovi on hirveä ympäristöongelma, ja oli kauhistuttavaa nähdä muovin määrä eurooppalaisillakin rannoilla (voi vain kuvitella mikä tilanne on jossakin Aasiassa...). Niinpä  minua vähän hämmensi näiden beachcombaajien tapa lähestyä tuota muovisälää. He keräsivät sälää, arkistoivat ja luokittelivat löytöjään, tekivät niistä taidetta jne. 

Neiti Aika (Ohjaaja Elina Talvensaari, 2020)
Neiti Aika on dokumenttielokuva Sirkka-Liisa Miettisestä, joka kuoli 98-vuotiaana Helsingin Kisakylässä. Ohjaaja Elina Talvensaari sattui ostamaan hänen asuntonsa, ja sai sen mukana naisen koko irtaimiston, koska naisella ei ollut omaisia. Ohjaajaa selvästi kauhistutti ajatus siitä, että jonkun elämä ja muisto voi hävitä tuolla tavalla ja hän päätti dokumentoida Sirkka-Liisan elämän elokuvaan. Ideasta on käyty aika tavalla polemiikkia jälkikäteen: saako noin tehdä? Elokuva on mielestäni hyvä ja puhutteleva,  mutta kyllä tuo eettinen puoli minuakin vähän arvelutti. Toisaalta ajattelen, että koska Sirkka-Liisa eli ymmärtääkseni täysissä ruumiin ja sielun voimissa vanhaan ikään asti, hän olisi voinut itse tuhota jäämistöään niin halutessaan.

Romantic Comedy (Ohjaaja: Elizabeth Sankey 2020)
Kiva dokumentti, jossa käydään läpi hirmuinen määrä romanttisia komedioita klippeina ja etsitään syytä niiden suosioon (tarvitseeko edes miettiä?). Ovathan ne tietysti vähän yksioikoisia. Kuten ohjaaja toteaa trailerissa: "Everyone is white, straight and want's to get married". Toivottavasti genre monipuolistuu, uskoisin että me katsojatkin alkaisimme olla valmiita siihen.

Self Portrait (Ohjaajat: Espen Wallin, Katja Hogset ja Margreth Olin 2020)
Elokuvan päähenkilö, valokuvaaja Lene Maria Fossen (1986–2019) halusi pysyä lapsena ja siispä hän pysäytti aikuistumisprosessinsa olemalla syömättä eli sairastui anoreksiaan. Jos Lost boys oli vaikeaa katsottavaa, tätä en pystynyt katsomaan, vaikka pitäisi kyllä ja yritänkin vielä. Tuo samalla kertaa lasta ja vanhusta muistuttava luurankomainen hahmo on minulle jotenkin valtavan vaikeaa katsottavaa. Mikä saa ihmisen tekemään itselleen noin?

Onneksi on Yle Areena!

Hyvä ruoka, parempi mieli

Aika usein on tullut annettua häälahjaksi keittokirja. Uskon vilpittömästi mainoksen lauseeseen "hyvä ruoka, parempi mieli" ja uskon myös, että hyvä ruoka voi perhe-elämässäkin pelastaa monelta harmilta. Nälkäisenä, väsyneenä ja verensokerit pohjilla tulee sanottua tiukemmin kuin jos vatsa on täynnä hyvää ruokaa ja mieli sen vuoksi leppeämpi.

Itse en ole kummoinenkaan keittiöihme, vaikka hengissä toki minunkin sapuskoillani pysyttäisiin. Onnekseni minua on siunattu siipalla, joka on innokas kokki ja nauttii ruuanlaitosta. Itse asiassa on suorastaan huvittavaa huomata, kuinka kärttyinen hänestä tulee, jos on sellaisia kiireitä, jotka estävät mukavan ruuanlaittoharrastuksen. 

Ruuanlaitto ja hyvin syöminen ovat olleet pelastuksena myös nyt korona-aikana. Toki välillä on ihan kannatuksenkin vuoksi haettu ruokaa paikallisista ravintoloista, mutta usein tylsää viikonloppua on piristetty tekemällä hyvä ateria ja  nauttimalla se rauhassa. Makeat leivonnaiset ja jälkiruuat eivät ole meille niin tärkeitä - onneksi, koska jo näistä ruuista tulee kyllä yllin kyllin kaloreita.

Ajattelin esitellä taannoisen sunnuntaiateriamme. Kattaukseen tulisi varmaan kiinnittää enemmän huomiota, se tahtoo olla aika arkinen, mutta kukat sentään tähänkin ruokapöytään oli nostettu:

Alkuruuaksi tarjoiltiin korvasienikeittoa. Tämä on herkku, jolla minua on hemmoteltu jo vuodesta 1984. Siippa vaelsi tuolloin työkseen Pohjois-Karjalan metsissä ja hänellä oli työkaveri, joka oli innokas sienestäjä. Korvasienikin tuli tutuksi. Alkuvuosina sieniä ei ehkä ihan NIIN huolella keitelty kuin  nykyään... Korvasieniä ei ihan joka vuosi löydy, mutta viime kesänä mökkimetsistä saatiin hyvä saalis ja toiveissa on, että ensi vuonnakin niitä vielä riittäisi samasta hakkuuaukeasta.

Keiton summittainen resepti:
- (kahteen kertaan keitettyjä) korvasieniä paistellaan pannulla
- (meillä pannulle lisätään myös sipulia...)
- lisätään vähän vehnäjauhoja suurukseksi
- viimeiseksi lisätään lihaliemi
- keitellään jonkin aikaa
- tarjoilukulhon pohjalle laitetaan kanamunan keltuainen, kermaa ja tilkka valkoviiniä (tai sitruunaa)
- kaadetaan keitto kattilasta kulhoon

Syömme paljon kalaa. Vuoden kallein ateria on perinteisesti ollut paikalliselta kalakauppiaalta ostetusta matikasta tehty matikkakeitto, jossa kuuluu olla mädit mukana. Ihmeellistä kuinka lapsuuden roskakalasta on nyt tullut vuoden gourmet-ruoka! Tällä kertaa selvittiin halvemmalla, veli on innokas kalastelija ja pakasteesta kaivettiin esiin häneltä saatuja kuhafileitä. Kuhafileet laitettiin uunivuokaan, vähän valkoviinia sekaan ja aiolia päälle. 

Lisäkkeeksi tehtiin pannulla paistettuja porkkanoita sekä puna- ja raitajuuria (pikkukaupunkimme ihmeelliseltä torilta saa hyviä juureksia talvellakin!). Niiden joukkoon tuli vähän hunajaa makua antamaan. Ja tietysti tehtiin myös pieni lisäkesalaatti. 

            

Kaveri, joka tuntee ruuanlaittoinnostuksemme, toi joskus tuliaisiksi tattirisoton raaka-aineet eli riisin ja kuivatut sienet. Päätimme sen olevan oiva lisäke kuhalle. Risotosta ei tehty oikeaoppiseen italialaiseen tyyliin löysää puuroa, vaan vähän kiinteämpi lisäkeriisi. Valkoviiniä sekoittiin siihenkin. Loppu valkoviini menikin sitten ruokajuomaksi, paljonhan sitä kului jo ruuanlaittovaiheessa.

Kun vatsa oli vähän vajunut, keiteltiin jälkiruokakahvit, jonka kanssa oli tarjolla nekun makuisia Wilhelmiina-pikkuleipiä (muuten ainoa todellinen kontribuutioni tähän ateriaan, keittöapulaisen hommia lukuunottamatta...).

Siinä ruokailun lomassa suunniteltiin jo tulevia aterioita...