Kupka Ateneumissa ja Magritte Amos Rexissä 19.5. saakka

Ateneum

Tsekkiläisellä František Kupkalla (1871–1957) oli pitkä elämä ja pitkä ura taiteilijana. Pitkän uran aikana myös tyyli ehti vaihtua monta kertaa. Niinpä Kupkan näyttelyn jälkeen oli sellainen olo, kuin olisi nähnyt useammankin  taidenäyttelyn. Retrospektiivinen näyttely oli laaja, kaikilta Kupkan kausilta oli mukana töitä ihan kunnolla. Aikaa meni myös näyttelyyn liittyvien filmien katsomiseen. Kupkan elämä vaikutti värikkäältä: satulasepän oppipojasta itsensä meediona elättäväksi taideopiskelijaksi, vuodet ensimmäisessä maailmansodassa jo melko iäkkäänä vapaaehtoisena jne. jne. Tämä kuvapari joka tervehti näyttelyyn tullessa ja poistuessa kuvasi hienosti elämän pitkää kaarta:

Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ihminen on noin muuntautumiskykyinen: tuotanto kulkee perinteisistä muotokuvista kohti abstraktia ilmaisua. Musiikilla ja sen ilmaisemisella oli merkitystä tuotannon eri vaiheissa, ja musiikkia oli tuotu myös näyttelytilohin.  Alkuvaiheen väri- ja muotorikkaissa saleissa musiikkina soi Bach, myöhemmissä niukan ilmaisun näyttelysaleissa taustalla soi jazzkin. Jos haluaa yhdellä työllä kuvata Kupkan tuotantoa, tämä Pianon koskettimet, Järvi (1909) on hyvä valinta. Taustan värikäs maisema vaihtuu etualalla jo melko abstraktilta vaikuttavaan pianon koskettimistoon - tämä kuvaa hyvin maalauksen ja musiikin yhteyttä Kupakan tuotannossa ja toisaalta siirtymää esittävästä taiteesta aina vain pelkistetympään abstraktiin taiteeseen.

Amos Rex

Vaelleltuani Kupkan näyttelyssä pari tuntia, saavuin Amos Rexiin jo vähän väsyneenä. René Magritten (1898-1967) näyttely oli kuitenkin Kupkan näyttelyä paljon suppeampi, joten jaksoin katsoa senkin ihan hyvin.

Magrittenkin tuotannossa oli erilaisia vaiheita, mutta ihan niin dramaattisia muutoksia hänen tuotannossaan ei tapahtunut kuin  Kupkalla - surrealismi oli mukana lähes alusta asti. Ehkä erilaisinta Magrittea edustavat toisen maailmansodan aikainen Renoiria mukaileva vaihe ja sen jälkeinen yhtä näyttelyä varten tehty "sikailuvaiheen" teossarja, joka otti vaikutteita mm. sarjakuvasta. Näyttelyn melko pienistä teomääristä huolimatta mukana oli töitä hyvin eri kausilta.

Näyttelysalin seinälle oli siteerattu Magritten lausumaa: "Käytin esimerkiksi tavallista vaaleansinistä taivaan esittämiseen. Porvaristaitelija sen sijaan maalaisi taivaan päästäkseen esittelemään tietyn suosikkisinisensä tietyn lemmikkiharmaansa rinnalla.". Magritten taivas totisesti on sininen ja rakastan sitä sinistä, katsokaapa tätä  Les Perfections célestes -maalausta (1930):

+ Studio Drift Elemental myös 19.5. asti Amos Rexissä

Pois lähtiessä ajattelin nopeasti vilkaista sen uutiskuvissakin nähdyn leijuvan betonikuution. Ja olihan se kiintoisa. Mutta sydämeni vei viereisessä salissa oleva saman ryhmän Fragile Future -teos, joka ensi näkemältä näytti vain isohkolta valoteokselta: lamppuja, isoissa himmelimäisissä muodostelmissa. Mutta kun tarkemmin katsoi, huomasi, että lamppu näyttikin pörröiseltä voikukkapallolta... Oli ihan pakko katsoa ryhmän työskentelyä kuvaavat videotkin, joista selvisi että totta mooses Fragile Futureen on liimattu älytön määrä ihan oikeita voikukan hahtuvia... Hieno kannanotto luonnon ja teknologian yhteensovittamisesta!

Kannattaa siis ottaa suunnaksi Helsingin taidemuseot - eikä vain  nämä. Nyt on hienoja näyttelyjä joka paikassa.

Hyvästi hiljaisuus (ja verenpaine)!

Verenpaineen laskemiseen viime päivinä on toki riittänyt sekin, että on istahtanut ihan vaan omalle terassille ja kuunnellut pihan ja lähimetsikön ääniä. Tiaisten tirskutus on aika taukoamatonta, kilpailu pöntöistä on käynnissä. Peipot lurauttelevat säkeitään niin ponnekkaasti, että melkein korviin ottaa. Illan suussa mustarastas soittelee huiluaan ja aamut taas alkavat usein punarinnan kitisevällä viserryksellä. Välillä ääneen pääsee joku kovempiääninenkin: tikat etsivät kilpaa parhaita pärinäpuita ja Herra Fasaani nousee välillä johonkin  korkeammalle kohdalle, kivelle tai vaikka hiipuvalle lumikinokselle ja rääkäisee komennon rouvalaumalleen.

Näin sunnuntaina oli mahdollisuus tehokkaampaan verenpaineen hoitoon. Otettiin polkupyörät ja polkaistiin kaupungin ulkopuolelle pellon laitaan - se ei pikkukapungissa onneksi ole kaukana. Asetuttiin aurinkoon ja  tuulensuojaan ladon seinää vasten ja annettiin yltäkylläisten kevään äänien täyttää korvat. Peltoaukeamalla kymmenet kiurut lensivät voimakkaasti livertäen ylös ja ylös, näkymättömiin - pudotakseen sitten hiljaisina alas pellolle... Töyhtöhyypät lentelivät matalia lenkkejä maukuen ja vonkuen, reviiritaisto oli varmaan kuumimillaan. Pellon laidassa, jokirannassa,  pari kurkea askelsi vakaasti ja välillä vaihtaen huudellen mielipiteitä kauempana metsäreunan takana olevan isomman kurkiyhdyskunnan kanssa. Ylilentävät joutsenet tööttäilivät ja kaakattava hanhiparvi lensi edes takasin, ikään kun ei oikein  olisi tiennyt,  menisikö etelään vai pohjoiseen... Yksi kuitenkin oli vielä joukosta poissa: kuovin huutelua jäin kaipaamaan.

Hyvästi talven hiljaisuus - tervetuloa kevään äänet!