Päiväretki Turkuun: Hashimoto, Tall Ship Races ja Doisneau

Sunnuntain Turku-vierailu oli tosi virikkeellinen päivä - tähän tahtiin pystyy normaalisti vain ulkomaanmatkoilla...

WAM: Jacob Hashimoto 9.6.-24.9.2017

Aloitimme aamun pistäytymällä Wäinö Aaltosen museolla tutustumasssa Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyyn. Suurin osa töistä perustui bambusta ja riisipaperista askarreltuihin leijamaisin elementteihin. Töiden koko vaihteli pienistä seinäteoksista valtaviin salin kokoisiin installaatioihin. Jossain haastattelussa Hashimoto kertoi lasten pitävän näistä töistä, ja sen kyllä uskon! Rakastan itsekin lapsenomaisesti tällaista runsauden estetiikkaa, iloisia värejä, liikettä ja eri suunnista eri tavalla avautuvia näkymiä.

Teokset sommitellaan aina tilaan sopiviksi, ja esimerkiksi Never Comes Tomorrow -teos on Wäinö Aaltosen museossa kaksi kertaa suurempana kuin aikaisemmin. Myös tämä Gas giant -teos täytti tosiaan ison salin  laidasta laitaan:

Oma suosikkini oli kutenkin vähän erilainen teos eli liikkuvista puulaivoista ja niiden varjoista koostuva teos Armada. Tämän meren aaltoja olisin voinut katsella vaikka kuinka kauan:

Tall Ship Races 2017

Kuten uutisista on kuultu Tall Ship Races teki kävijäennätyksen. Alue oli niin iso, että valtavat ihmismassatkaan eivät ahdistaneet, vaikka yleensä välttelen suuria yleisötungoksia. Kiertelimme muutaman tunnin katselemassa laivoja rannalta käsin, sunnuntaina niihin ei tosin enää päässyt käymään, mutta eipä olisi ehtinytkään. Ehdin nähdä  vielä ensimmäisten laivojen Airistolle lähtemisenkin. Päivä oli kaunis, eikä ei onneksi liian kuumakaan.

Laivoista en valitettavasti mitään ymmärrä, olisi varmaan ollut hyvä perehtyä etukäteen laivatyyppeihin. Sanoina tuttuja ovat toki mm. sluupit, kuunarit, kutterit, parkit ja prikit, mutta enpä niiden ominaispiirteitä kyllä vieläkään tunnistaisi. Vieläkin jännittävämpiä alustyyppejä oli tarjolla. Alusluettelosta näin jälkikäteen, että laivojen joukossa oli mm. kahveliketsejä (!) ja kahvelijooleja (!!) - kyllä nyt harmittaa, että en niitä sieltä bongannut... Mutta teknisestä tietämättömyydestä huolimatta pystyin kyllä nauttimaan alusten kaunedesta, tässä kuva muutamista kaunottarista:

Shabab Oman II, kolmimastoparkki - eksotiikkaa Omanista

Tre Kronor af Stockholm, suloinen "kustavilaistyylinen" priki

Sedov, nelimastoparkki (122, 3 metriä!)

Turun taidemuseo: Robert Doisneau 9.6.-27.8.2017

Robert Doisneauta (1912–1994) pidetään Henri Cartier-Bressonin kanssa kuvajournalismin pioneerina. Cartier-Bressonia olen onnistunutkin näkemään useamman kerran, viimeksi Ateneumissa. Doisneauta en muista nähneeni (vai olisinkohan käynyt joskus 1990-luvulla Kuopion VB-valokuvakeskuksen näyttelyssä?). Joka tapauksessa päätin päivän päätteeksi pinkaista vielä Puolalanmäelle Doisneaun Minun Pariisini -näyttelyyn ja jättää miehen jokirantaan laivoja laskemaan.

Näyttelyssä oli esillä noin sata kuvaa. Kuvat olivat tosiaan hyvin saman tyyppisiä kuin Cartier-Bressonilla, ainakin kaupunkinäkymissä oli paljon samaa. Kumpikin on hyvä vangitsemaan hetken, Doisneau onkin sanonut, että  "pitää vain kärsivällisesti odottaa ja olla valmiina ottamaan kuva", saman kärsivällisen odottavan asenteen muistan Cartier-Bressonillakin olleen.

Ehkä Doisneaun kuvia väritti vielä enemmän huumori. Doisneau on etenkin uransa alussa ja kai myöhemminkin kuvannut paljon lapsia ja niissä kuvissa on luonnostaan vauhtia ja huumoria. Mutta myös hänen oman aikansa julkkisten kuvissa oli usein jotakin hauskaa, joka ilmeni vaikkapa erikoisena lavastuksena.

Näyttelytilassa pyöri elokuva, jossa haastateltiin Doisneaun perheenjäseniä ja lasten ystäviä. Tytärten kertomukset piirsivät esiin kuvan ahkerasta miehestä, joka oli kuitenkin läheinen perheelleen. Tytär toteaa haastattelussa, että isä teki töitä koko ajan, mutta valokuvaus oli ihan vain osa perheen arkielämää. Hän ei siis ollut mikään keskittymisrauhaa ja omaa aikaa vaativa taiteilija, vaan mukava mies ja perheenisä...

Tall Ships Races meni siis jo, mutta Turkuun kannattaa kyllä mennä näyttelyidenkin vuoksi!

Kirjat ja elokuvat 2017: 2. kvartaali

Asko Sahlbergin Herodes (WSOY, 2013) oli kirja, jota takkusin lukea pikkuhiljaa pitkin  kevättä muun (velvollisuuslukemisen) lomassa. Se olisi pitänyt pystyä lukea nopeammin ja intensiivisemmin... Kirjan päähenkilö on Herodes Antipas, joka hallitsi Juudeaa Johannes Kastajan ja Jeesuksen aikoihin, myös Herodeksen palveijasta Joosafatista kerrotaan paljon. Henkilögalleria kaiken kaikkiaan oli melkomoinen, olin aika sekaisin kaikkien Herodesten kanssa. (Myöhemmin törmäsin töissä kirjaan Kuvauksia Jeesuksen ajan historiasta (1934), joka selvensi kirjan henkilöitä ja heidän suhteitaan, suosittelen pohjalukemiseksi). Mutta loistava historiallinen romaani siis, usein Waltariin verrattu, eikä suotta. Kirja saa pohtimaan valtaa ja sitä mihin se ihmisen pakottaa. Nyt hyllyssä jo odottaa kirjailijan Pilatus-teos (Like, 2016), joka sijoittuu samoihin aikoihin ja kertoo samasta ajasta Pontius Pilatuksen silmin.

Kevyempää historiaa toisessa kvartaalissa edusti Paula Havaste Kertestä kertovilla kirjoillaan (Vihat-sarja). Kirjasarja ei ole ihan tyhjäpäisintä luettavaa kuitenkaan ja kovasti odottelen, josko Kertte selviäisi seuraavassa osassa Tukholman (sarjan osa 2)  ja Koluvanin (=Tallinna) (sarjan osa 3) jälkeen jo koto-Suomeen.

Anneli Kannon Veriruusut (Gummerus, 2008) sain viimeinkin luettua, ja olihan se hirveän hyvä kirja, mutta niin, niin surullinen... Jos kirjan hyvis on suurtalollinen, joka tulee hakemaan punaisten vankileiriltä halpaa työvoimaa ja järkyttyy vankien huonoista oloista niin, että pelastaa useampia miehiä tilalleen töihin kuin oli aikonut, niin aika masentavan kuvanhan se antaa ihmisestä ja ihmisyydestä. Luulenpa, että Lahtarit-kirja (Gummerus, 2017) jää minulta lukematta...

Nadia Comanecista kertova Pieni kommunisti, joka ei koskaan hymyillyt (Like, 2017) oli kiinnostava faktan ja fiktion sekoitus. Se kertoi urheilun maailmasta (etenkin  valmennuksesta), jotenkin samaan vähän lakoniseen tyyliin kuin Karo Hämäläisen Yksin (WSOY, 2015) kertoi Paavo Nurmesta. Huippu-urheilu vaatii valtavia uhrauksia, se tulee selväksi.

Elokuvia olen nähnyt tässä kvartaalissa vain 2 (!), mikä on lähes ennen kuulumatonta... Niistä parempi oli Danny Boylen ohjaama T2 Trainspotting, joka kertoi Mark Rentonin ja kumppaneiden elämästä nykyajassa. Loistavia leikkauksia alkuperäiseen Train spottingiin, edelleen loistavat näyttelijät, kivaa elokuvakerronnallista kikkailua, hyvää musiikkia - eli toimi todella hyvin!