Puutarhan ihmeitä

Kevät tuli, sitten kun tuli, aika vauhdikkaasti. Myös puutarhassa kaikki tapahtuu nyt vauhdilla, vähän liiankin nopeasti - puiden lehdet kasvavat silmissä, sipulikukat räjähtävät kukkaan ja lakastuvat nopeasti. Alkukevään helle on kuivattanut maata niin, että ainakin uusia istutuksia pitää kastella. Viikonlopuksi on luvattu kovia sateita, ja vaikka sateita ja pientä ilman viilenemistä toivonkin, pelottaa että sade tulee liian rajuna.

Kaikkine säätä koskevine pelkoineni ja toiveineni minua puhuttelee kovasti Karel Capekin Puutarhurin vuosi -kirjan rukous: ”Herra Jumala, järjestä jotenkin, että joka päivä sataisi puolenyön paikkeilta aamukolmeen, mutta kuitenkin niin lämpimästi ja hiljakseen, että se ehtisi imeytyä; mutta älä anna sataa tervakolle, kilpiruoholle, päivännoudolle, laventelille ja muille, jotka Sinä rajattomassa viisaudessasi tiedät kuivakkokasveiksi – jos haluat, kirjoitan Sinulle ne paperille; ja anna auringon paistaa koko päivän, mutta ei kaikkialle (ei esimerkiksi angervoille eikä katkeroille, kuunliljalle eikä rhododendronille) eikä liian kovaa; anna olla paljon kastetta ja vähän tuulta, paljon kastematoja, ei kirvoja, etanoita eikä härmää; anna kerran viikossa sataa laimennettua ureaa ja kyyhkysenlantaa, aamen.” Täytyypä muuten taas kaivaa tuo mainio kirja kirjahyllystä iltalukemiseksi...

Puutarhatöissä pelataan suurilla tunteilla, ainkin minulla skaala vaihtelee epätoivosta hurmioon. Eilen olin seota riemusta, kun löysin puutarhasta tämän kaunokaisen, kirjopikarililjan:

Jaa miksi? No, ihmeeltähän tuo tuntui, kun sipulit on laitettu maahan viisi (5!) vuotta sitten Keukenhoffin matkan innoittamana. Ja ensimmäisenä keväänä ja toisenakin sitten odotin ja odotin, että kirjopikarililja nousisi. Eikä noussut... Kunnes nyt sitten tänä keväänä pari kaunotarta on ilmestynyt kuin tyhjästä!