Rakkautta ja anarkiaa ynnä muuta

Viikonloppuna tempauduin irti arjesta ja upposin hetkeksi elokuvien maailmaan. Tätä tuli harrastettua nuorena enemmänkin, nyt lasken itseni lähinnä elokuvan kohtuukäyttäjäksi. Mutta fiilis on kyllä hieno, kun antaa elokuvan viedä itsensä enemmän tai vähemmän fiktiivisiin maailmoihin.

Lämmittelin perjantai-iltana katsomalla kotipaikkakunnan teatterissa Vinterbergin ohjaaman elokuvan Kaukana maailman menosta. Se kuvaa alkuun vähän feministiselläkin otteella naistilanomistajan, Bathsheba Everdinen  (Carey Mulligan), elämää 1800-luvun Englannissa. Mitä juoneen tulee, oli vähän epäuskottavaa, että sievä ja nöpönenäinen Bathsheba olisi herättänyt sellaista hurmosta ympäristön miehissä. Mutta lisäksi oli juonen kannalta äärimmäisen kummallista, että tuo itsenäinen naishahmo lankesi tarjokkaista juuri siihen heti kättelyssä roistoksi arvattavaan mieheen (anteeksi lievä juonipaljastus...). Mutta epookki oli hienoa ja maisemat ihania, aika kului siis ihan mukavasti.

Lauantaina ajelin bussilla Helsinkiin, katsoin kaksi Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin filmiä ja ajelin takaisin. Ensimmäisen elokuva, jonka katsoin oli Keiichi Haran ohjaama, mangaan perustuva animaatio Miss Hokusai. En tiedä voiko tätä sanoa animeksi, genre kun ei ole minulle kovinkaan tuttu (pari Miyazakia olen nähnyt, suunnilleen siinä se onkin)? Miss Hokusai on siis historiallinen piirroselokuva, joka kertoo vuoden 1814 Edosta, Tokiosta. Kuuluisa puupiirrostaiteilija Hokusai elää melkoisen boheemia elämää taitelijayhteisönsä kanssa. Yhteisöön kuuluu myös hänen tyttärensä, O-Ei. Elokuva antaa kuvan O-Ein itsenäisyydesta ja taiteellisesta lahjakkuudesta, jota hän myös pääsee "Hokusain studion" jäsenenä toteuttamaan. Ajoittain minua häiritsi elokuvan väliin äänekäs rockhenkinen musiikki (kylläpäs tuo kuulostaakin kukkahattutädiltä...), mutta muuten pääsin kyllä hyvin tunnelmaan.

Ja sitten jotain ihan muuta. Eli Justin Simien esikoiselokuva Dear white people, joka kertoo konservatiivisesta Winchesterin yliopistosta. Pääosassa on neljä mustaa opiskelijaa, joilla kaikilla on vähän erilainen asema opiskelijayhteisössä, ja erilaiset tavoitteet ja selvitymisstrategiat. Elokuvan yhteydessä viitataan usein Spike Leen Do the right thing -elokuvaan (1989), eikä turhaan, samoja sävyjä tuntui löytyvän. Dear white people -elokuva on  täynnä hauskaa ja terävää analyysiä rodun merkityksestä nyky-USAssa. Vaikutelmaksi jäi, että tilanne ei tunnu paljon parantuneen sitten Spike Leen elokuvan.

Syysajo Jokioisten Museorautatiellä

Naapurikunnassa on matkakohde, jossa mielellään käyttää vierailevia lapsi- ja muitakin perheitä. Kyseessä on Jokioisten Museorautatie, jossa kesäviikonloppuisin liikennöi höyryjunia. Museojunaliikenne Minkiön ja Jokioisten välisellä 6 kilometrin osuudella käynnistyi kesällä 1978. Vuonna 1994 liikenteelle avattiin myös vanhalle ratapenkereelle uudelleen rakennettu 8 kilometrin pituinen Minkiö - Humppila -rataosuus. Toimintaa pyöritetään yhdistyspohjalta.

Kyytiin noustaan lähinnä Jokioisilta, Humppilasta ja Minkiöltä, vaikka onhan radan varrella seisakkejakin. Minkiö on mukava kesäretkikohde, jossa voi tutustua rautatiekalustoon (ajella vaikkapa resiinalla!) ja tehdä ostoksia Museorautatien kaupassa ja kahvilassa. Kesän aikana Minkiöllä on erilaisia tapahtumia, mm. Minkiön maalaismarkinat ja Höyryfestivaalit. Ja kansaa on tapahtumissa aina tungokseen asti.

Kävimme nyt viikonloppuna ensimmäistä kertaa osallistumassa Museorautatien kauden lopettajaisiin, syysajopäivään. Syysajopäivänä  junaliikenne alkoi alkuiltapäivällä ja jatkui iltamyöhään, klo 22.30:een. Tapahtumaan myytiin vain päiväpilettejä hintaan 14/7 €. Lähdimme illan viimeisellä junalla Jokioisista Minkiölle.

Juna saapuu Jokioisten asemalle

Veturi siirretään junan toiseen päähän, ja taas mennään!

Olihan siinä oma tunnelmansa. Ilta oli jo lähtövaiheessa hämärtymässä. Vaunut oli valaistu petrolilampuilla. Onneksi oli ajankohtaan nähden tosiaan varsin lämmin ilta, joten menomatkan teimme avovaunussa. Sieltä pystyi ihailemaan junan hämärään lennättämiä kipinäpilviä, ihailemaan pelloille kohoavaa sumua ja nuuhkimaan kypsyvän viljan tuoksua pelloilta. Minkiöllä näimme ennen  paluujunan lähtöä vielä ajokauden päättävän komean ilotulituksen. Paluumatkan Jokioisiin teimmekin sitten kaminalla lämmitetyssä umpivaunussa.

Valoa kansalle

Minkiöllä olikin jo aika hämärää

Bodybalancessa voi olla vaikka lintu

Syksy tuli ja kesän hyötyliikunnan jälkeen alkoi taas tuntua, että kroppa kaipaa jotain tehokkaampaakin. Sormet eivät laskeudu juuri polvia alemmaksi. Niska narisee päätä kääntäessä. Sieltä täältä kolottaa... En ole oikein keksinyt mitään innostavaa harrastusta tänä syksynä, ja niinpä ajattelin, että olisikohan aika panostaa ruumiinkulttuuriin?

Monen kuukauden tauon jälkeen suunnistin eilen siis bodybalancetunnille. Balancehan on osa hyvin tuotteistettua Les Mills -tuntiperhettä, johon kuuluu erilaisia jumppia kuten bodystep, bodycombat jne. jne. Sinänsä hyvä idea: samat jumpat pyörivät ympäri maailman standardoituina ja samanlaisina. Voit poiketa tunnille vaikka New Yorkin jumppasaleille lomalla ollessasi, musiikki ja liikkeet ovat samat. (No, kyllä minäkin kerran kävin Kajaanissa kokeilemassa toimiiko konsepti, ja toimihan se...). Ohjelmat vaihtuvat kaikkialla kolmen kuukauden välein.

Balance on rauhallinen, mutta tehokas jumppa, joka perustuu joogaan, tai chin ja pilatekseen. Kotipaikkakunnan  joogaryhmät ovat olleet makuuni hieman liian rauhallisia, koska tunnustettakoon, että rentoutuminen on minulle välillä ylivoimaisen vaikeaa. Balance alkaa aina tai chi -lämmittelyllä ja jatkuu siitä joogan aurinkotervehdyssarjan kautta erilaisiin (välillä haastaviinkin) voima- ja tasapainoliikkeisiin. Lopussa on kiertoja, venytyksiä ja  LYHYT rentoutus.

En malta olla esittelemättä suurinta saavutustani eli lintu-asentoa (tämä on kyllä balancen vaikeimpia liikkeitä ja kuuluu jumppaohjelmaan hyvin harvoin...). Lintu-asennossa nojataan käsien varaan eteen niin, että polvet ovat käsiä vasten, ja sitten irrotetaan jalat maasta! Vaatii aika hyvää tasapainoa, että ei tuuskahda nenälleen.

Lähes parasta tässä jumpassa on musiikki. Olen hyvin "musiikilla käyvä" jumppari ja jokunen jumppa on tullut hylätyksi karmean musiikin takia. Esim. paikallisen urheiluseuran sinänsä ihanassa puistojumpassa soitettiin humppaa - ja minä en kestänyt... Balancetuntien musiikeista olen ollut jopa niin innostunut, että olen kuunnellut artistien levyjä ihan muutenkin (esim. Moby ja Coldplay ovat balancetuttavuuksia vuosien varrelta).