Elisabet Ahon innoittamana Urajärven kartanossa

Olen lukenut Elisabet Ahon Urajärven kartanoa käsittelevistä kolmesta kirjasta nyt kaksi. Valkea kuin uni ajoittuu vuosille 1830-1851, Lilly vuosille 1861-1918. Ensimmäinen kirja kertoo Axel von Heidemanista ja hänen kahdesta vaimostaan. Ensimmäisen vaimonsa, 15-vuotiaan Sofian, Axel nai ollessaan itse lähempänä kolmeakymmentä. Lienee ajan tapa, mutta aika karmaisevalta se tuntuu, kun ainakin Ahon kirjan mukaan kyseessä oli vielä ikäisekseen lapsellinen tyttö. Sofian mielenterveys järkkyy myöhemmällä iällä ja sillä perusteella Axel ottaa hänestä avioeron naidakseen taloudenhoitajansa, Johannan. Axelin ja Sofian pojista toinen kuolee nuorena ja toinen ei viihdy kotona, vaan lähtee merille.

Toinen kirja, Lilly, kertoo Axelin ja Johannan lapsista, Lillystä ja Hugosta. Lilly on poikkeuksellinen nainen, joka haluaa kouluttautua ja toimii myöhemmin opettajanakin Heinolassa. Hugo taas on Ahon kuvauksen mukaan epäkäytännöllinen taiteilijaluonne, joka ei oikein jaksa perehtyä tilanhoitoon, vaan mieluummin seurustelisi tuon ajan nimekkäiden taiteilijoiden kanssa. Hugo saa aviottoman lapsen piian kanssa. Tuon pojan vaiheista kerrotaan Elisabet Ahon kolmannessa kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Asikkalassa, mökkimatkamme varrella, sijaitseva Urajärven kartano kuului lähes 250 vuotta tälle aateliselle von Heideman -suvulle. Viimeinen von Heideman -sukuinen omistaja oli siis Lilly, joka  kuoli 1917. Hän asui kartanoa yhdessa naimattoman veljensä Hugon (1851-1915) kanssa. He testamenttasivat kotikartanonsa ylläpidettäväksi kartanomuseona, joka avasi ovensa yleisölle jo vuonna 1928 ja on nyt Museoviraston ylläpitämä. (Piian kanssa saadulla aviottomalla pojalla ei siis ollut perintöoikeutta, vaikka hänen syntyperänsä tunnettiinkin kai ihan yleisesti...)

Upouuden Museokortin (á 54 €) innostamina vierailimme juhannuksen mökkimatkalla viimein tässä kartanomuseossa. Oli mukavan hiljainen päivä. Museon opastukset järjestetään tasatunnein, ja meidän opastuskierroksellamme oli ylellisesti vain viisi osallistujaa - lähes yksityiskierros siis... Museo on avattu remontin jälkeen  kesällä 2013. Kaikki oli siis hienossa kunnossa ja koko museoalue mitä viehättävin. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!

Tässä muutamia kuvia:

Ruokasali

Sali, jossa oli aika modernin oloinen väritys...

Vierashuone, jossa päiväunien ottaminen on hankalaa...

Hugon työhuone ja sen upea takka

Jälkikäteen joimme kahvit piharakennuksen mukavassa kahvilassa

Elokuva keski-iästä (?)

Noah Baumbachin While We're Young -elokuva alkaa melko kevyenä. Siinä tehdään teräviä, ihan hauskoja huomioita vanhenemisesta. Keski-ikäinen, lapsettomaksi jäänyt pariskunta (Josh ja Cornelia) tutustuu ja ystävystyy nuoren pariskunnan (Jamien ja Darbyn) kanssa. Nuorten elämäntapa näyttää vanhemmista viehättävän erikoiselta, retrolta. Nuorilla on valtava LP-levykokoelma, VHS:iä, lemmikkinä kana ja vapaa-aikaa vietetään pelailemalla lautapelejä jne. Vanhempi pariskunta taas on (varmaan valtavalla vaivalla) omaksunut nykytekniikan ja on älypuhelinten ja tablettien pauloissa. Facebookiin ja Twitteriin on menty pitkällisen harkinnan jälkeen. Josh ja Cornelia koettavat sinnitellä mukana nuorempien menoissa ja harrastuksissa, pukeutua samaan tyyliin jne. Samalla he vieraantuvat perhe-elämän syövereihin hautautuvista saman ikäisistä ystävistään.

Elokuvan alku sai aikaan pientä déjà-vu -tunnetta, pientä kipristelyä... Ei tämä ihan vierasta ole, tuolta on joskus ehkä tuntunut. Kyllä, kyllä, tunnen itseni NIIN moderniksi, kun osaan päivittää jotakin Instagramiin. Välillä hymyilytti, vähän ehkä naurattikin. Mutta jos elokuvan juoni olisi jäänyt tälle tasolle, en uhraisi sen pohtimiseen lausettakaan.

Elokuvan loppupuolelle aiheksi nousee kuitenkin vähän syvällisempi teema sukupolvien välisten asenteiden erosta. Päähenkilöt Josh ja Jamie ovat molemmat dokumenttielokuvan tekijöitä, ja asenne-ero ilmenee heidän käsityksissään dokumenttielokuvan aitousvaatimuksesta. Elokuva kasvaa elokuvaksi yleisemminkin moraalista, siitä mikä on oikein ja siitä eroaako tuo käsitys sukupolvittain. Pyhittääkö tarkoitus keinot?

Tämä taso elokuvasta puhutteli minua kovasti. Joskushan sitä oikeasti löytää itsensä ihmettelemästä jonkun nuoremman ihmisen tekoa  tai sanomista. Menee ja kysyy joltakin toiselta itsensä ikäiseltä, että ylireagoinko nyt, onko tämä sinusta ok? Jää miettimään, johtuuko joku asia siitä, että ollaan vaan ihmisinä niin erilaisia vai onko kyse jostakin sukupolvien välisestä erosta. Jos hyvin käy, saa tyynnytettyä itsensä sanomaan: "no, X vaan nyt on niin NUORI".

Baumbach on pohtinut ikää ja ikääntymistä jo aiemmin. Hänen elokuvansa Frances Ha (2012) oli mainio kuvaus 27-vuotiaasta tytöstä, jolla oli vaikeuksia sopetua tilanteeseen, jossa muut ympärillä alkoivat kasvaa "aikuisiksi", kun hän halusi elää entiseen tapaan.