Syyskuun haaste: pehmeä

Kristiina K:n syyskuun haasteen aihe on pehmeä. Moni on esitellyt jotakin tekstiilejä, niin minäkin.

Nyt menee ilonaiheista vähän valittamisen puolelle, mutta minulla on ikävä vaiva, levottomat jalat. No, onneksi ei hirveän pahana kuitenkaan. Mutta välillä on huonompi ilta, jolloin nukkumaan mennessä jalkoja pakottaa (tai miten sen tunteen nyt määrittelisi), ja niitä on mahdoton pitää paikoillaan. Satunnaisen vaivan logiikkaa en ole keksinyt, mutta ainakin pitkään istuminen tuntuu olevan riskitekijä. Ehkä myös liian vähäinen juominen?

Silloin kaivan esille kaikki kikkakolmoset. Levitän sääriin ja pohkeisiin jotain rentouttavaa geelivoidetta ja kaivan esille nämä kuvassa näkyvät PEHMEÄT vermeet.

Ensin vedän jalkoihin Villa-Aitan unisukat, joita toki pidän usein muutenkin. Meillä kun nukutaan hyvin viileässä makuuhuoneessa (talvella n. 16-17 astetta). Unisukat ovat tosi pehmeää merinovillaa, niin pehmeää, että ihan vaan yökäytöllä kulutan yhden parin vuodessa.

Jos levottomat jalat vaivaavat, saatan vaikka ihan yöksikin vielä vetää jalkaan Ruukin Kehräämön alpakkasäärystimet. Ne vasta ovat tosi pehmeät ja lämpimät.

Näillä aseilla olen saanut levottomat jalat asettumaan yöunille. Ja tämä ei muuten sitten ollut maksettu mainos. Kotimaisia yrityksiä mainostaa mielellään.

Sisävesiristeily Heinola-Lahti

Kolme viikkoa lomaa takana, monta mukavaa juttua tehtynä. Tässä postauksessa muistellaan pitkään haaveissa ollutta, viimeinkin toteutunutta sisävesiristeilyä. 

Päijänne-Risteilyt Hilden Oy:llä on monenlaista laivaliikennettä koko Päijänteen alueella; laivoja lähtee mm. Lahdesta, Heinolasta ja Jyväskylästä. Me matkustimme Heinolasta Lahteen eli toisen sivun koko päivän kestäneestä Lahti-Heinola-Lahti -risteilystä. Vähän se vaati säätämistä: ajoimme aamupäivällä autolla Lahteen, palasimme paikallisbussilla Heinolaan ja hyppäsimme klo 14 paatin kyytiin. Perillä Lahdessa oltiin klo 18.30. Sieltä matkaa jatkettiinkin kotiin päin.

Ristelylaivana oli tämä M/S Suomen Neito, joka on seilannut näillä vesillä vuodesta 1988. Kuva on otettu Heinolan satamassa ennen lähtöä.

Teimme retken elokuun alkupuolella, kun turistiruuhkista ei ollut tietoakaan. Laivalla oli muutamia kymmeniä matkustajia, heitä nousi ja laskeutui välipysäkeilläkin. Oli siis superrauhallista. Sää oli aivan ihanteellinen, lämpöä oli reilu parikymmentä astetta, aurinko paistoi, sinisellä taivaalla ajelehti poutapilivä ja tuuli vilvoitti ihanasti. Suurimman osan ajasta istuimmekin kannella nauttimassa näkymistä.

Risteily kulki kolmella järvellä (Ruotsalainen, Päijänne ja Vesijärvi) ja kahden kanavan läpi (Kalkkinen ja Vääksy). Vesistöt olivat hauskasti erilaisia: Ruotsalaisen laajoilla, melko kesyttämättömän tuntuisilla selillä puhalsi tuuli ihan tosissaan, Päijänteen osuus sujui tyynemmissä vesissä sieviä mökkirantoja ohitellessa ja Vesijärvellä taas muu liikenne oli vilkasta, etenkin Lahden rantoja lähestyttäessä. Maisemat olivat paljolti niitä samoja, joita näemme mökkimatkoilla, mutta nyt pääsimme katsomaan esim. Tähtiniemen siltaa, Pulkkilanharjua ja Vääksyn kanavaa vesiltä päin.

Olimme varanneet ruokailun laivalta ja se osoittautui kyllä hyväksi ideaksi. Raittiissa ilmassa tuli nälkä ja seisovasta pöydästä nautittu ateria osoittautui todella hyväksi ja monipuoliseksi: etenkin salaatti- ja kalavalikoima ilahdutti kovasti. Syödessä oli kiva katsella samalla maisemia. 

Tämä risteily oli kyllä hidastamista ja mindfulnessia parhaimillaan - sellaista välillä totisesti kaipaa!

Kirjat ja elokuvat: 2025 2-kvartaali

On tullut luettua ehkä vähän vähemmän kuin tavallisesti ja vähän huolestuttavasti tuntuu, että mukaan tarttuu aina historiallisia romaaneja. Ihmettelen aina välillä ihmisiä (ja heitä on paljon!), jotka lukevat vain dekkareita. Mutta itse olen tosiaan ajautumassa historiallisten kirjojen lukijaksi - lienee ihan yhtä yksipuolista? Ryhtiliikettä kaivataan!

Totuus siis on, että tässäkin kvartaalissa kirjat olivat suurelta osin historiallisia romaaneja, ja niistä osa (Hämeen-Anttila, Mustonen ja Antellkin) aika ennalta-arvattavia, joskin toki sujuvasti kirjoitettuja. Sehän se juuri on, että kun aloittaa jonkin sarjan, on toki luettava koko sarja. Sitten äkkiä huomaa, että lukeminen on yksipuolistunut. Sama se on varmaan dekkarinlukijoillakin.

Tämän kvartaalin ilahduttavin kirja ei kuulukaan mihinkään sarjaan, vaan on ihan itsenäinen Laura Lähteenmäen Marian kirja -romaani, joka kertoo Elias Lönnrotin vaimosta, Maria Piponiuksesta. Kirjaa lukiessa tahtoi unohtua että fiktiotahan se on. Niin uskottava kuvaus se on kahden vähän erikoisen ihmisen avioliitosta, elämästä Kajaanissa ja sittemmin Etelä-Suomessa.

Petri Tammisen uusi Sinua, sinua -kirja lämmitti sydäntä, ei vähiten siksi, että itsekin matkailin Tsekkoslovakiassa juuri 1980-luvun loppupuolella ja kirja toi mieleen muistoja noilta ajoilta. Ja tietysti siksi, että rakkaus ja sen kaikkinainen epävarmuus kuvataan kirjassa niin hyvin.

Lisäksi aloitin Pirkko Saision omaelämäkerrallisen romaanitrilogian lukemalla uuden painoksen Pienin yhteinen jaettava -kirjasta. Tämä kirjasarja on jotenkin aikanaan jäänyt väliin, uusi painos aktivoi ottamaan sen työn alle. Seuraava osa odottaa jo hyllyssä.

Elokuvarintamalla on kuollutta, sitä osoittanee jo se, että hätäpäissäni kävin katsomassa F1-elokuvan (!). No, jos elokuvassa on sekä Pitt että Bardem, se tekee kyllä elokuvasta katsomisen arvoisen. (Ja ihan selvennyksen vuoksi: pidän Formula 1 -urheilua ihan tyhmänä lajina...). 

Chappe-taidemuseo Tammisaaressa

Albert de la Chapelle (1933–2020) opiskeli lääketiedettä Helsingin yliopistossa, ja väitteli tohtoriksi vuonna 1962. Hän tutki ihmisen genetiikkaa ja teki merkittävän kansainvälisen uran. Tieteellisen uran ohessa hän Clara-vaimoineen oli myös taiteen ystävä. Vuonna 2005 perustettiin Albert de la Chapelle -rahasto Svenska litteratursällskapet i Finlandin yhteyteen. Rahaston avulla ryhdyttiin kartuttamaan taidekokoelmaa, jonka de la Chapelle lahjoitti Länsi-Uudenmaan museolle. de la Chapellen ajatus oli, että taidekokoelma tulee toimimaan uuden taidemuseon runkona. Vuonna 2017 perustettiin Albert de la Chapelles Konststiftelse -säätiö, jonka tarkoituksena on toteuttaa taidemuseohanke yhteistyössä Raaseporin kaupungin kanssa. Säätiön ensisijaisena tavoitteena on toteuttaa taidemuseohanke Tammisaaressa. 

Arkkitehtuurikilpailun avulla haluttiin täydentää Tammisaaren kulttuurikorttelia uudella rakennuksella. Vuonna 2019 asia oli edennyt siihen pisteeseen, että tuomaristo valitsi arkkitehtuurikilpailun voittajaksi JKMM-arkkitehtitoimiston ehdotuksen ”Kronan”. Peruskivi muurattiin 12.11.2021, Chappe-museo avattiin yleisölle 16.4.2023. Albert de la Chapelle puolisoineen ei valitettavasti ehtinyt nähdä museota valmiina, molemmat kuolivat vuonna 2020.

Arkkitehtuurikilpailun ohjelmassa säätiö määrittelee hankkeen tavoitteiksi mm.:
- rakentaa museorakennus, joka on houkutteleva, kiinnostava ja itsessään taideteos
- olla paikallisesti tärkein ja kansallisestikin merkittävä, ainutlaatuinen taidemuseo
- suunnitella museo huolellisesti, ja rakentaa se laadukkaasti

Harvoin pääsee käymään ihan uudessa, (taide)museoksi suunnitelussa rakennuksessa. Useinhan (taide)museoita suunnitellaan vanhoihin rakennuksiin (esim. Lahden ihana Malva). Chappe-museon rakennus tuntui oikeasti jotenkin tosi spesiaalilta - se ei ole vain puite taiteelle, vaan todella taideteos itsessään. Rakennus ei ollut mitenkään valtava, vaan se tuntui mittakaavaltaan juuri sopivalta ympäristöönsä. Ympäristö sulautui osaksi rakennusta myös hyvin suunnattujen ikkunoiden avulla. Jopa kalusteet tuntuivat sulautuvan osaksi arkkitehtuuria. Museon näyttelyt olivat kivat, mutta itse museo oli kuitenkin se vaikuttavin juttu tällä museokäynnillä.

Maisemaikkunat kehystävät hienoja näkymiä 

Pääportaikossa Karin Widnäsin keramiikkataideteos 

Museopenkit on käsin valmistettu tontilta kaadetuista puista

Ylimmän kerroksen päänäyttelytiloissa oli ihana, melkeinpä kesäinen "Onnen saari – Önningebyn taiteilijasiirtokunta" -näyttely (7.9.2025 asti). Tämä Suomen ensimmäinen taiteilijasiirtokunta syntyi vuonna 1886 Ahvenanmaalle, Önningebyhyn lähelle Maarianhaminaa. Siirtokunnan perusti Turun taidemuseon intendentti, taiteilija Victor Westerholm. Westerholmin kesäasunnosta, Tomtebosta, tuli siirtokunnan keskus, johon taiteilijat kokoontuivat työpäivän päätteeksi keskustelemaan taiteesta ja elämästä. Huomattava osa taiteilijoista oli naismaalareita, kuten Elin Danielson, Amélie Lundahl ja Hanna Rönnberg. Siirtokunta toimi vuodesta 1886 vuoteen 1914 asti, tosin se alkoi hiljentyä jo kuuden ensimmäisen vuoden jälkeen.

Edward Westman: Heinätyöt

Dora Wahlroos: Pesusoikon ääressä (1892)

Kevätloman kohteita

Toukokuussa oli parin viikon kevät/kesälomapätkä, joka meni kyllä lähinnä kodin ja kesämökin huoltohommissa, mutta toki parissa "kulttuurikohteessakin" tuli poikettua.

Mökkimatkan varrelle osuu Lahti, ja Lahdessa on hieno uusi museo, Malva. Tällä käyntikerralla Olavi Lanun kesänäyttely oli vasta rakenteilla, ja perusnäyttelyhän oli entuudestaan tuttu. Mutta kun museokorttia vinguttamalla pääsee sisälle, kannatti poiketa katsomaan pelkästään Pauliina Mäkelän (nyt jo suljettu) Pneuma-näyttely. Näyttelyssä oli esillä erilaisilla tekniikoilla tehtyjä töitä, mutta itseäni innostivat eniten installaatiot, jotka oli tehty piirtoheittimen avulla. Näissä yhdistetään kaksi eri piirtoheittimillä heijastettua  kuvaa. Toinen liikkuu ympyrää pyörien ja toinen heijastetaan petrimaljan läpi, ja kun  petrimalja ajoittain vesineen heilahtaa, heijastettu kuva herää liikeeseen sekin. Nämä kaksi eri tavoin liikuvaa piirroskuvaa seinälle yhteen heijastettuna olivat aika maaginen yhdistelmä, liikettä olisi voinut jäädä tarkastelemaan vaikka kuinka pitkäksi ajaksi. Mäkelä on mahtava piirtäjä, näyttelyn piirroskuvat olivat hienoja. Mutta kyllä ihmetyttää, miten idea tuohonkin piirtoheitininstallaatioon on syntynyt...

Toinen ihana lomapoikkeaminen oli käynti Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, sekin Museokorttikohde. Oli aika kylmä kevätpäivä, joten ulkoalueilla ei  vielä kukoistanut magnolioita ja narsisseja lukuunottamatta juuri mikään, mutta sisällä kasvihuoneiden lämmössä oli mukava kulkea ja tutkia kasveja eri puolilta maailmaa. Kasvihuoneissa on ihana tunnelma, sellainen vähän boheemi ja rosoinen. Puutarhan yhteydessä, vanhassa puutalossa toimiva Café Viola on mukava taukopaikka - käyntipäivänämme tosin aika ruuhkainen.

Musta laatikko -esitys (Turun kaupunginteatteri 9.4.2025)

Olen jo vuosia haaveillut osallistumisesta Helsingin Sanomien Musta laatikko -esitykseen, mutta ne ovat enimmäkseen olleet Helsingissä ja sinne ei ihan arki-iltana ehdi poiketa. Niinpä ilahduin, kun huomasin tämän keväisen esityksen pyörivän myös Turun kaupunginteatterilla 9.4. Sinne ehtii ihan yhden illan puitteissa mukaan eli lippua tilaamaan!

Musta laatikko -esityksen ideana on, että esitys on kuin sanomalehti teatterin lavalla. Toimittajat esittelevät jonkin ison juttuprojektin sanoin ja kuvin. Aiheiden kirjo ulottuu politiikasta kulttuuriin ja kansainvälisistä aiheista hyvinvointiin. Musta laatikko -esitykset aloitettiin keväällä 2016. Tämän kevään tuotanto oli jo 22. Kaikkiaan esityksissä on vuosien varrella käynyt yli 70 000 katsojaa.

Iso osa esityksen viehätystä on se, että etukäteen lippua tilatessaan ei tiedä, mitä aiheita käsitellään. Tälläkin kertaa esitys kesti väliaikoineen 2,5 tuntia ja siinä ajassa ehdittiin käsitellä kahdeksan hyvin erilaista aihetta. Kirjoittavat toimittajat osoittautuivat poikkeuksetta myös mainioiksi esiintyjiksi ja näyttämön takaseinälle heijastetut kuvat havainnollistivat aiheita tehokkaasti. Kiva konsepti, kaikki aiheet jaksoivat tällä tavalla esitettyinä kiinnostaa, vaikka ehkä joku olisi tekstiartikkelina tullut hypättyä yli. Vaikutelma oli vähän samanlainen kuin ammoin näkemässäni Julia Korkmanin Lauluja rikosrekisteristä -esityksessä, eli tiukkaa faktaa keveämmin esitettynä.

En spoilaa kenenkään iltaa kertomalla, mitä aiheita tämän kevään Mustan laatikon kahdeksassa esityksessä käsiteltiin. Kansallisteatterin esityksiä on vielä edessä. Mutta aika hyvän käsityksen siitä, mitä on odotettavissa, saa, kun kuuntelee Hesarin sivuilta löytyvää podcastia. Musta laatikko -podcastin ensimmäisellä kaudella kuullaan kymmenen puhetta vuosien varrelta. Voin suositella vaikkapa näitä jaksoja:

• Kaisa Hahto kertoo Tämä on minun ääneni -jaksossa, miten ihmiset kokevat oman äänensä ja mitä ääni meistä kertoo
• Anna-Stiina Nykänen paljastaa Terveisiä lukijoilta -jaksossa mielelenjäävimmät palautteet vuosien varrelta
• Jussi Konttinen kertoo Kyllä siperialaiskoulu opettaa -jaksossa perheensä kokemuksista paikallisesta koulusta. (Tästä aiheesta olen kyllä podcastin sijaan kuullut ihan Konttisen tekemällä livevierailulla kirjastoomme, oli hauska esitys...)

Kirjat ja elokuvat: 2025 1-kvartaali

Vuoden 2025 ekassa kvartaalissa lukeminen ei oikein taas sujunut. Muutama positiivinen lukukokemus toki löytyi.

Karin Collinsin Hanko-trilogia toinen osa, Sun luonas kaipuuni on, oli iloinen yllätys ensimmäisen osan jätettyä minut vähän kylmäksi. Nyt henkilöhahmoja jotenkin alkoi ymmärtää paremmin. Tämä ei ole mikään tyypillinen sotaromaani, tämä kun  kertoo hankolaisista, lähinnä suomenruotsalaisista siviileistä sodan pyörteissä. Eipä ole varmaan aiemmin kaunokirjallisuudessa kuvattu, miltä heistä tuntui jättää kotinsa tietämättä, pääseekö sinne koskaan palaamaan. Tällaisten romaanisarjojen huono puoli vain on, että aiempien kirjojen tapahtumat ovat jo vähän unohtuneet, kun uusi osa ilmestyy. Parempi olisi tämäkin trilogia ollut lukea aika tiukkkaan tahtiin...

Jonas Khemirin Siskokset -kirja oli ilahduttava kokemus myös. Olen Khemiriltä aiemmin lukenut vain mielestäni lähinnä pienoisromaaneiksi luokiteltavia teoksia, mutta tässä kirjassa oli sivuja peräti yli 700. Eikä yhtään pitkästyttänyt, tarina imi mukaansa. Khemirin kirjoitustapa sopii lukutyyliini hyvin! Rakenne oli hauska: ensimmäisessä luvussa aikajänne on vuosi ja siitä se sitten luku luvulta kutistuu, kunnes viimeinen luku tapahtuu minuutissa.

Ihan työn puolesta tuli lueskeltua Päivi Alasalmen viimeisimpiä kirjoja. Jotenkin putosin aikanaan kyydistä siinä saamelaistrilogian paikkeilla (Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto, Siipirikon kuiskaus). Nyt luin Hallavainen dekkarisarjan 1. osan (Alamaailman kuningatar), Sudenraudat- ja Meren ja veren liitto -romaanit. Niistä eniten puhutteli 1800-luvun susisurmista kertova Sudenraudat. Aihe on kieltämättä melko raskas, vaikka  Meren ja veren liiton ison vihan kuvaukseen verrattuna toki leikkipeliä. Lasten surmat kuvattiin kuitenkin usein sanomalehtijuttujen avulla ja tuon ajan tiedotusvälineiden toiminta olikin kirjan kiinnostavaa antia. Mielenkiintoinen kirjailija, jolla on omaperäinen näkökulma historiaan!

Elokuvavuosi on alkanut hyvin. Kotipaikkakunnallakin on ollut vaihteeksi vähän laajempi tarjonta, eurooppalaista elokuvaa ja jopa klasikkoelokuvasarja elokuvakerhotyyliin. Monet alkuvuoden elokuvat olivat laadukkudestaan huolimatta minulle jotenkin liian hitaita, esim. Härön Ei koskaan yksin tai McDowellin Kesäkirja. Parhaiten mieleen jäivät italialainen mustavalkoelokuva Ainahan on huominen,  joka sijoittuu 40-luvun loppuun, teemana perheväkivalta ja voimaantuminen - toimi yllättävän hyvin. Myös ranskalainen elokuva Fanfaari elämälle miellytti. Elokuvan teemana oli adoptoitujen veljesten erilaiset elänmänkohtalot, ainoana heitä yhdistävänä tekijänä toimi musiikki, jolla olikin elokuvassa suuri rooli.

Sukuni juuret ovat yöauringon maassa - Reidar Särestöniemi 100 vuotta (Rovaniemen taidemuseo 24.1.-1.6.2025)

Onkohan keneltäkään jäänyt huomaamatta, että nyt vietetään Reidar Särestöniemen (1925–1981) juhlavuotta? Särestöniemen syntymästä tulee siis kuluneeksi 100 vuotta. Didrichsenin taidemuseon näyttelyyn jonotetaan tiedotusvälineiden mukaan siihen malliin, että luovutin heti kättelyssä yrityksestä nähdä tuo näyttely. Onneksi lomamatka vei Rovaniemelle, jonka taidemuseossa on myös juhlavuoden näyttely, Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.

Sinnepä siis. Onneksi pääsimme ystäväni kanssa katsomaan näyttelyä ihan arkipäivänä. Olimme paikalla heti museon auetessa kello 11 ja saimme hyvän tovin kuljeskella näyttelytilassa ihan kahdestaan. Mitä ylellisyyttä! Näyttely oli laaja - ihan jäi ihmettymään, että mahtaako Didrichsenin näyttely olla yhtä laaja, ja kun vielä Kittilän Särestössäkin on juhlavuoden näytttely, niin pitää kyllä olla kyseessä tuottelias taiteilija!

Minulle tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka perinteisen taidekoulutuksen Särestöniemi on saanut. Olin aina ajatellut häntä sellaisena itseoppineena Kittilän maahisena. Mutta Särestöniemi kouluttautui 50-luvulla Suomen Taideakatemian koulussa, Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella ja myöhemin vielä Ilja Repin -instituutissa Leningradissa. Näyttelyssä oli paljon töitä noilta vuosilta, ja ne kyllä rikastivat mielikuvaani taiteilijasta. Perinteisempikin maalaustekniikka oli hallussa, jopa grafiikan töitä oli esillä näyttelyssä.

Istuva alaston ja Puisto (Ajan rajalla), 1950-luku

Särestö kevättalvella, 1956

Kurkia suolla, 1957

Porot tunturissa, 1959

Särestöniemi kehitti tunnetuksi tulleen maalaustekniikkansa ja tyylinsä 1960-luvun kuluessa. Näyttelyssä oli videomateriaalia, jossa esiteltiin taitelijaa työssään. Särestöniemi  kallisteli työtä antaen värien valua, ripotteli värijauhetta kostealle maalille, jolloin pinta krakeloitui, sitten lopuksi hän raaputti palettiveitsellä tai puukolla esiin alempia kerroksia ja lisäili yksityiskohtia maalaukseen. Taiteilijan tunnetuimpia teoksia ovatkin suuret ja värikkäät, usein luontoaiheiset maalaukset.

60-luvulta lähtien työt ovat lähes abstrakteja, väri ja struktuuri tuntuu olevan pääosassa. Mutta kyllä piirtustustaitokin tulee esille  jossakin yksityiskohdissa: videolta näki hyvin, kuinka esim. ilmeikäs poron hahmo ilmestyi kuvaan suunnilleen yhdellä käden liikkeellä. Lapin luonto kasveineen ja eläimineen oli taiteilijalle ehtymätön aihepiiri.

Kevätkoivikko, 1965

Yksiöinen jää, 1969

Särestöniemen näyttely vaikutti kuin piristysruiske. Ankeahkon, lumettoman talven jälkeen nautin kovasti näistä yltäkylläisistä väreistä.

Verholla – Painokankaiden taide (EMMA 12.2.2025 - 14.03.2027)

Painokankaat ovat tärkeä osa suomalaisen muotoilun historiaa. Espoon EMMAssa on esillä kankaita 31 taiteilijalta. Kankaat ovat eri tehtaiden tuotantoa 1930−2020-luvuilta, eniten on esillä kankaita 1950−80-luvuilta. Näinä vuosina suomalaiset painokankaat saivat mainetta myös ulkomailla.

Esimerkiksi Marimekolla on osattu aina arvostaa ja nostaa esille suunnitttelijoita. Toisaalta vaikkapa Finlaysonin suunnittelijat ovat jääneet aika tuntemattomiksi. Kotikaupunkini Forssan museo on tehnyt ansiokasta työtä Forssassa toimineiden Finalysonin suunnittelijoiden esiin nostamiseksi esim. vuosittaisilla kesänäyttelyillä, jossa esitellään aina yhden suunnittelijan elämää ja tuotantoa. Nämä näyttelyt ovat herätelleet minutkin kiinnostumaan tekstiilisuunnittelusta. Tässä EMMAn näyttelyssä tuli vastaan paitsi uusia suunnittelijoita, myös aiemmin tuntemattomia alan yrityksiä, esimerkkinä vaikkapa E. Helenius tai Tikkurilan Silkki.

Vaikka edellä puhuin paatoksella suunnittelijoiden tuntemattomaksi jäämisestä, huomasin EMMAn näyttelyn jälkeen, että olin kyllä dokumentoinnut kankaiden nimet kuvien yhteyteen, mutta suunnittelijan nimi olikin jäänyt joistakin pois. Aion korjata tilannetta lainaamalla kirjastosta Kirsi Niinimäen ja Marjo Saloniemen kirjan Kretongista printtiin : suomalaisen painokankaan historia (2008) ja kertailla, mitä tulikaan nähtyä... Tässä joka tapauksessa muutama näyte kankaista, joita voisin kehystää vaikka tauluksi seinälleni. 

Anja Terhon Krookus (E. Helenius, 1970-luku)

Fujiwo Ishimoton Koski (Marimekko, 1986)

Leena Rewellin Metsä (Finlayson, 1965)

Juhani Konttisen kuosiluonnos Porin Puuvillalle 1950-luvulta

Kangasnäyttelyssä vierähti pitkähkö tovi, mutta olihan EMMAssa  muutakin katsottavaa, yhden aamupäivän aikana ei kaikkea ehtinytkään...

Rakastan Rut Brykin keramiikkaa ja kävinkin EMMAssa 2016 Brykin tuotantoa esitelleessä Taikalaatikko-näyttelyssä. Nykyään EMMAssa on Bryk & Wirkkala -katseluvarasto, joka  on sijoitettu kokonaisuudessaan yleisölle avoimiin tiloihin. Katseluvarasto on säilytystilan, näyttelyn ja työskentelytilan yhdistelmä. Yleisön nähtävillä on noin 2500 esinettä, loput ovat laatikoissa ja lavahyllyillä samassa tilassa varastoituna - oikeastaan Rut Brykin keramiikkaakin oli enemmän nähtävissä kuin tuossa vuosien takaisessa näytttelyssä!

Kyösti Kakkosen keräämästä, yli 10 000 muotoilu- ja taide-esineen kokoelmasta EMMAan talletetut yli 1400 teosta keskittyvät kokoelman ytimeen: suomalaiseen keramiikkaan ja lasiin. Lisäksi esillä on ryijyjä tunnetuilta suunnittelijoilta. Näidenkin parissa sai kyllä aikaa kulumaan!

Holmberg – Munsterhjelm – Westerholm (Turun taidemuseo 31.1.–18.5.2025)

Suomalaiset vanhat maisemamaalarit ovat aina olleet minulle vähän epäselvä joukko, ja työtkin näyttäneet vähän toistensa toisinnoilta. Jotta aihepiiri tulisi tutummaksi, oli syytä poiketa tutustumaan Turun taidemuseon tämän kevään näyttelyyn.

Näyttelyssä esitellään kolme suomalaisen maisemaalauksen klassikkoa: Werner Holmberg (1830-1860), Hjalmar Munsterhjelm (1840-1905) ja Victor Westerholm (1860-1919).

Heistä Werner Holmberg oli heistä vanhin ja saapui jo vuonna 1853 Düsseldorfiin opiskelemaan taidetta. Düsseldorf oli suomalaisten (ja yleisemminkin pohjoismaalaisten) taiteilijoiden tärkein opiskelupaikka 1850-luvulta alkaen kolmisenkymmentä vuotta. 1880-luvulla taitelijat siirtyivät sitten Pariisiin. Holmbergin jälkeen kaupunkiin muutti yli kaksikymmentä suomalaista, muiden muassa Anders Ekman, Victoria Åberg, Berndt Lindholm, Hjalmar Munsterhjelm, Fanny Churberg ja Viktor Westerholm.  

Holmberg kuoli jo1860 keuhkotautiin, ennen kuin ehti täyttää kolmeakymmentä vuotta. Holmbergiin ehti kuitenkin tutustua Hjalmar Munsterhjelm, joka oli suomalaisista ensimmäinen Düsseldorfin taideakatemian koulutuksen läpikäynyt. Victor Westerholm taas oli  Düsseldorfin koulukunnan viimeisiä suomalaisia, Euroopan taidekeskuksen siirryttyä jo selvästi Pariisiin.

Maisemamaalarina Holmberg oli kauimpana realistisesta maisemamaalauksesta: hän yhdisteli eri paikoissa luonnostelemiaan aiheita samoihin maalauksiin. "Suomalaisissakin" maisemissa on joskus melko vieraan tuntuisia elementtejä. Tämä seuraava kuva voisi kyllä olla ihan suomalainen maisema, mutta sekin  lienee vain luonnoksista koottu, koska taulun nimi on "Ihanteellinen maisema" (1860).

Hjalmar Munsterhjelm, joka oli syntyisin Tuuloksesta, keskittyi runsaslukuisessa tuotannossaan erityisesti hämäläisen maalaismaiseman kuvaukseen. Hänen tauluissaan valolla ja vuodenajoilla on erityinen asema. Turun näyttelyssä pidin kovasti tästä "Metsälampi kuutamossa" -maalauksesta (1883). Taivas tähtinen ja kuineen tuo elävästi mieleen elokuisen kuutamoillan kesämökillä.

Victor Westerholm oli muita huomattavasti nuorempi ja hän veikin maisemamaalausta realistiseen ja impressionistiseen suuntaan, maalaten teoksia suoraan ulkoilmassa. Monet työt toivat mieleen Järnefeltin ja Halosen maalaukset. Westerholm maalasi paljon Ahvenanmaan ja Kymijokiseudun maisemia. Veden kuvaajana hän olikin taitava, näyttelyssä oli esillä mm. tämä taulu, "Kymintehtaalta" (1899). 

Näyttelyä kiertäessä näiden kolmen taiteilijan erilaiset profiilit avautuivat minulle ehkä jo hieman paremmin.

Kirjat ja elokuvat: 2024 4-kvartaali

Finlandia-palkintoehdokkaat olivat mielestäni tänä vuonna aika yllättäviä. No, sanotaan nyt niin, että oikein perinteisiä lukuromaaneja ei joukossa oikein ollut. Markus Nummen Käräjät oli omasta mielestäni syksyn hienoin lukukokemus, mutta minä pidänkin hitaasta kerronnasta ja historiallisista romaaneista. Käräjät on kuitenkin Runeberg-palkintoehdokkaana, ehkä siellä onnistaa? Kytömäen Mirabilis oli myös mukava lukukokemus, historiaan sijoittuva sekin, mutta kuten Kytömäen tapana on, siinä oli vähän sellainen fantasiaan tai luonnonuskoon vivahtava sävy.

Kevyempää historiaakin tuli luettua. Luin Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjan, josta tulee todennäköisesti laaja kirjasarja. Ihan kiva idea, päähenkilöinä kouluttautuva ja rikastuva torpparinpoika ja toisaalta talontytär, josta tulee mahtiemäntä - nuoruudenrakastetut, jotka eivät säätyeron vuoksi voineet saada tosiaan. Päähenkilöt vaan ovat niin idealisoituja, että vähän sellainen sadunomainen tunnelma tässä tarinassa oli. Mutta enköhän jatko-osatkin lue, käy hyvästä kertauksesta Suomen historian tapahtumista ainakin. 

Kevyempää historiaa oli myös Anu Vähäahon jo toinen Ouluun (!) sijoittuva historiallinen Niin kauan kuin voit rakastaa -romaani. Kevyt sekin, mutta Oulusta pinnat ja siitä että sydämenasiat Vähäahon kirjoissa eivät mene ihan yksinkertaisimman kaavan mukaan, vaan vähän saa jännittää...

Suuri suosikkini, Colm Toibin, palasi uudessa Long Island -kirjassaan entisistä kirjoistaan tuttujen henkilöiden pariin ja kertoo Irlannista New Yorkiin muuttaneen Eilisin uusista vaiheista. Toibinin kerronta on aivan ihanan sujuvaa, kirjaa luki todella miellellään, mutta Eilisiä en oikein jaksa ymmärtää...

No, entä elokuvat. Tarjonta kotipaikkakunnalla on ollut huonoa. Valopilkku oli Bakerin Anora-elokuva, joka kertoi seksityöläisestä, joka nai venäläisen oligarkin pojan. Sehän ei perheelle sovi, vaan seuraa todella villejä käänteitä, jossa on runsaasti vauhtia, väkivaltaa, huumoria, tunteita - aivan mainio elokuva! Juuri sellainen, jossa ei todellakaan osannut arvata juonenkäänteitä etukäteen. 

Kotini vanhin esine

Kristiina K:n blogissa oli tosi hauska (tammikuun) haaste: laita blogiisi kuva kotisi vanhimmasta esineestä. On ollut kiva bongailla blogeista monenlaisia (tosi monenlaisia!) vanhoja juttuja.

Meidän taloudessamme on aivan selvää, mikä se vanhin esine on. Se on vanha piironki, jonka olen ottanut mukaan lapsuudenkotoani. Siellä se vietti unohdettua elämää ulkorakennuksessa. Pinta oli maalattu ruskealla lattiamaalilla, eikä mitenkään voinut arvata, miten viehkeä esine maalin alla piileskeli. Rapsuttelin vanhaa maalia pois pikkuhiljaa ja sieltä tummanruskean alta paljastui sellainen "häränveren" värinen pinta. Veli askarteli pari puuvedintä puuttuvien tilalle. Pyrin löytämään samansävyisen öljymaalin, jolla maalasin sen uudestaan. Kuvassa väri taitaa vähän vääristyä, se on näet tosiaan aika punainen.... Bonuksena piirongissa on tosi hienot hopeiset helat, jotka hämmentävät minua vieläkin. Piironkihan on sinänsä aika krouvisti tehty talonpoikaisesine, ja sitten tuollaiset helat!

Uskoisin piirongin olevan 1800-luvun puolelta tai sitten ihan 1900-luvun alkupuolelta. Aivan kunniattomasti käytän sitä tv-tasona, mutta toisaalta siinähän sen näkee päivittäin. Piironki vetää älyttömän määrän tavaraa ja olen todella tyytyväinen siihen, että otin sen käyttöön.