Kirjat ja elokuvat: 2023 2-kvartaali

Hesarin arvostelija sanoi Ia Genbergin Yksityiskohdat-kirjan arviossa, että kaikki teokset, jotka eivät nimenomaisesti kuulu johonkin muuhun genreen, käyvät nykyisin romaanista. Tässä kvartaalissa parhaita elämyksiä minulle tuottivat muut kuin perinteiset fiktiot. 

Genbergin kirjan hieno perusoivallus on kuvata omaa elämää neljän omassa elämässä lyhyemmän tai pidemmän hetken vaikuttaneen ihmisen kautta. (Nykyisen sosiaalisen median aikakaudella kontaktit eivät kyllä katkea ihan niin helposti kuin ennen...).  Iso osa elämästä tosiaan koostuu tällaisista kohtaamisista, ja kohtaamiset muovaavat meitä, halusimme tai emme. Juha Itkonen kirjoitti kolumnissaan Image-lehdessä arvion Genbergin kirjasta ja sanoi:  "Mitaltaan niukan teoksen takana on suuri oivallus, jota voisi ehkä kutsua sanomaksikin: ilman muita emme olisi mitään." 

Itkoselta luin romaaniksi luokitetun (!) kirjan Teoriani perheestä, jota on kovasti siteerattu ja kehuttu mediassa - niin poikkeuksellista on julistaa perheen postiivista voimaa elämässä. Kirjassa on ajatuksia herättäviä pohdintoja perhe-elämän roolien muutoksesta, vertauskohtina lapsuudenperhe 70-luvulla ja Itkosen oma nykyinen perhe. Mitä lapsuudenperheestä tuodaan mukana omaan perheeseen? Edelleen hienoa pohdintaa siitä, miten lapsen asema perheessä määrittää yleensä kokemusta perheestä, kuinka vanhempi voi olla erilainen suhteessaan lapsiinsa, riippuen siitä millaiseen elämäntilanteeseen lapsi syntyy. Jos Genbergin kirjan sanoma oli että kohtaamiset muovaavat meitä, niin tämän kirjan sanoma lienee,  että erityisesti perhe muovaa meitä.

Sitten pari mieleenpainuvaa kuvausta perheen kriiseistä. 

Axel Schulmanin on kirjoittanut useita romaaneja (!) vaikeista perhesuhteistaan. Unohda minut on kuvaus siitä, kuinka alkoholi pikkuhiljaa vie äidin lapsilta. Tarina on varmaan aika tavallinen, mutta silti kylmäävä. Äidin juominen on perheen salaisuus, jota peitellään, kunnes pojat aikuisiällä kokoavat itsensa ja nostavat kissan pöydälle vaatien äitiä tekemään valinnan perheen tai alkoholin välillä.

Olen usein pohtinut, kuinka lapsi selviää vanhemman itsemurhasta - voiko siitä selvitä? Venla Pystynen on kirjoittanut romaanin (!) En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, jossa kerrotaan isän itsemurhan vaikutuksesta  hänen kasvuunsa. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta itsemurhan varjo on pitkä, se tulee selväksi kirjaa lukiessa.

Ateneum: Edelfelt ja uudistettu perusnäyttely

Ateneumin perusnäyttely on uudistettu ja kesän suurnäyttelynä kolmannessa kerroksessa on Albert Edelfeltin laaja näyttely. Nyt oli siis syytä poiketa taidemuseoon.

Albert Edelfelt (5.5.-17.9.2023)

Aloitin vierailun tutustumalla Edelfeltin näyttelyyn. Edelfelt ei ole mikään suurin suosikkitaiteilijani, mutta onhan kyseessä yksi Suomen kuvataiteen jättiläisistä. Esillä oli salikaupalla klassikoita. Vastaan tuli mm. erikoinen vastinpari. Ristiäissaatto-teos (1880) on muunnelma paremmin tunnetusta Lapsen ruumissaatto -teoksesta (1878). Edelfelt maalasi Ristiäissaaton sveitsiläiselle taidekauppiaalle, jonka mielestä alkuperäinen työ oli liian synkkä... 

Edelfeltin ns. suurista maalauksista pidän ehkä eniten tällä seinällä näkyvästä Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -taulusta (1887), siinä on jotenkin ihana sunnuntaitunnelma ja eri-ikäiset naiset on maalattu kauniisti ja luonteikkaasti.

Arvostankin Edelfeltiä ehkä erityisesti muotokuvamaalarina. Muotokuvia olikin paljon esillä. Niihin on vangittu Virginien rakastava katse, Ida Aalbergin ja Aino Acktén korskea asenne, Alexandra Edelfeltin arvokkuus jne. jne.

Mutta tässä vielä kuvamuistot parista pienemmästä työstä. Edelfelt maalasi paljon kotikulmillani, Tammelan Saaren kartanossa, joka oli hänen vaimonsa Ellanin lapsuuskoti. Saaren kartanon pehtoorin talo on tullut ikuistettua vuonna 1902:

Vitriineistä löytýi paljon ihasteltavaa, tällaiselta saattaa näyttää taitelijan kirjoittama (tai maalaama) kirje:

Ajan kysymys : Ateneumin uusi perusnäyttely

Ajan kysymys korvasi edellisen, vuonna 2016 avatun kokoelmanäyttelyn, Suomen taiteen tarinan.  Uusimistahti tuntuu aika kiivalta, mutta on se kyllä niin, että uusi ripustus tuo esille uusia töitä ja saa katsomaan entisiäkin uusin silmin. Eli peruskokoelmaakin kannattaa uusia säännöllisin väliajoin.

Klassikot ovat tosiaan saaneet rinnalleen Kansallisgallerian kokoelmista uusia teoksia. Entisen kronologisen järjestyksen sijaan kokoelmanäyttely on jaettu neljään eri teemaan: Luonnon aika, Kansan kuvat, Moderni elämä ja Taiteen vallassa. Näyttely täyttää Ateneumin ensimmäisen ja toisen kerroksen salit. 

Tutustuin ensin isossa salissa olevaan Luonnon aika -teemaan, jossa näyttelyopastuksen mukaan katsotaan sekä nykyhetken ilmastokriisiin että siihen, miten ihmisen suhde luontoon, ympäristöön ja eläimiin on muuttunut aikojen ja yhteiskunnan mukana.

Tästä salista mieleen jäi aivan uusi taitelija, Erkki Heikkilä, jonka Moreeni-maalauksen (1961) hienoja värejä oli lähes mahdoton vangita valokuvaan, vaikka mielestäni onnistuin  paremmin kuin Kansallisgalleria-sivusto (!): 

Toinen teema, johon ehdin tutustua, Moderni elämä, esittelee teoksia 1900-luvulta. Suomessa modernismin ajan taide oli pääosin esittävää: maisemia, asetelmia ja henkilökuvia. Moderni elämä muodostui viidestä teemakokonaisuudesta: Kaupunki, Lapsuus, Rytmi, Nocturne ja Sommitelma. Nocturne-teemaan kuului ymmärtääkseni Luonnon aika -teemaa muistuttavia maisemakuvia, esim. Otto Mäkilän Kesäyö (1938),  Vilho Lammen Nocturne (Liminka) (1930) sekä tämä ikisuosikkini eli Unto Koistisen Mustat kuhilaat (1959):

Lapsuus-teema esitteli minulle ihan uusia maalauksia. Gunvor Grönvikin Istuva tyttö -maalaus (1940), tuo jotenkin mieleen Tove Janssonin kirjat ja taiteen, eikö vain?:

Ja Alvar Cawenilta oli esillä viehättävä, hänen omaa poikaansa esittävä maalaus Matti (1933):

Kyllä kannatti taas poiketa Ateneumiin- ja vielä jäi katsottavaa seuraavallekin vierailulle eli loput uudistetusta perusnäyttelystä. Museokortti mahdollistaa tällaisenkin, että ei tarvitse urakoida kaikkea kerralla...