Jokin aika sitten kirjastolle koottiin pieni porukka keskustelemaan paikalliskulttuurista, mitä se on, ja miten sitä arvostetaan. Koetettiin vähän hakea eväitä kirjaston kokoelmatyöhön, haarukoida kotiseutukokoelman merkitystä jne. Keskustelussa nousi aika spontaanisti esiin kielen merkitys, puhuttiin oman murteen tärkeydestä, paikannimistä ja niihin kytkeytyvistä tarinoista jne.
Forssan 100-vuotisjuhlan kunniaksi olemme painottaneet kirjaston yleisötilaisuuksien ohjelmaakin tavallista enemmän paikallisiin aiheisiin. Niinpä tässä helmikuussa sitten järjestettiin Vorssan murteen ilta. Pylsypussi - Sirosäkki -murresanakirjasta ilmestyi hiljattain kolmas painos ja kirjan toimittaja ja kustantaja esittelivät kirjaa ja siihen liittyvää sanastotyötä. Paikallinen murreaktiivi, Susanna Drockila, kertoi suhteestaan vorssan murteeseen. Hän on mm. kirjoittanut murrepakinoita Forssan lehteen ja aloittanut Vorssankiäliset uutiset -sivuston Facebookissa. Esityksensä lopuksi Susanna lausui runoja ihastuttavasta Väistäkäis vähä -runokirjastaan (2011).
Kirjaston puolesta koetimme ennen tilaisuutta kerätä murrejuttuja, murteellisia lempisanontoja ja -sanoja. Keräystulos jäi melko niukaksi, mutta saatiin siitä jonkin verran jutun juurta tilaisuudessa porukalla puitavaksi kuitenkin. Lisäksi esittelin muutaman vanhemman paikallisen kirjoittajan, joiden teoksissa murteella on vahva osuus. Tärkein heistä on Ida Maria Saarinen, jonka kirjoissa 1900-luvun alkupuolen teollinen Forssa todellakin herää eloon.
Tavoittelimme sellaista normiyleisömäärää, 20-40 ihmistä, sellaista joukkoa jonka kanssa voisi jutustellakin murreasioista. Pikkuhiljaa alkoi selvitä, että ihmisiä on tulossa enemmän, ohikulkiessan moni mainitsi aikovansa tulla. Järkytys oli silti melko suuri, kun varsin kotitekoiseen murreiltaamme saapui ihmisiä enemmän kuin varmaan mihinkään kirjallisuusiltaamme ikinä (vai oliskohan Teemu Keskisarja vetänyt vielä enemmän väkeä?). 90 henkeä saatiin mahtumaan saliin lisätuoleja kantamalla, mutta parikymmentä ihmistä piti käännyttää poiskin. Nyt on on sitten luvattu järjestää uusintatilaisuus maaliskuussa ja sinne pitää varmuuden vuoksi ottaa käyttöön ennakkoilmoittautuminen, samaa alkukaaosta en haluaisi kokea uudelleen. Onneksi esiintyjät ovat paikallisia, joten uusinta saadaan helposti järjestettyä.
Jäin aika pöllämystyneenä pohtimaan tilaisuuden suosiota. Vorssan murre on ihan elävää murretta kyllä, sitä kuulee arjessa paljonkin. Mutta että ihmiset kokee se näin tärkeäksi, että tuollainen varsin kotikutoinen tilaisuus saa ihmiset tuolla tavalla liikenteeseen, se oli yllättävää. Paikalliskulttuuri siis elää ja voi hyvin, esimerkiksi juuri murre on ihmisille tärkeä asia. Samaan aikaan paikallislehden palstoilla virisi vilkas keskustelu siitä, voisiko taajaman ulkopuolisten mainostaulujen "Live love Forssa" - tyyliset markkinointisloganit vaihtaa johonkin paikallisuutta ilmaisevaan murteelliseen iskulauseeseen. ("Pas tullen si" taisi olla yksi ehdotus...).
Itse sain aikoinaan voimakkaan ahaa-elämyksen, kun luin Antti Heikkisen Pihkatappi-kirjaa (2013). Kirkkaana oivalluksena tuli ajatus, että savon murre on minun äidinkieleni, ja kirjakieli on ensimmäinen vieras kieli, jonka olen opetellut koulussa ja muissa virallisemmissa ympyröissä. Heikkisen kirjan lukeminen tuntui jotenkin älyttömän luontevalta, koska se oli – no, äidinkieltäni!
Tähän loppuun pieni runositaatti Susanna Drockilalta, jonka runot ovat saaneet minut herkistämään korvaani täkäläisenkin murteen ihanuudelle.
ARMOLLISTA
Ei meilt taivaan porteilla kysellä
muistikko käyrä töisä ja tehrä veroilmotuksen
pakastaa mustikoit talven varalle
ja imuroira sohvan alta.
Meilt kysytään
muistikko ottaa pikkasen sylliin
ja kutitella tarpeeks
ja sil armon asenteel
menköön tääki päivä.
