Kirjat ja elokuvat 2016: 2. kvartaali

Teen katsauksen menneeseen kvartaaliin jo vähän ennen kuun loppua, koska lomailen tulevan viikon ja en varmaankaan ehdi blogia päivittelemään loman aikana. Toivottavasti kuitenkin näen/koen jotain ylöskirjaamisen arvoista lomaviikollani.

Menneessä kvartaalissa luin turhan sinnikkäästi kirjoja, jotka eivät oikeasti vieneet mukanaan, vain siksi, että ne olivat yleisesti hyväksi tunnustettuja ja kehuttuja. Sitä ei oikein voi uskoa, että ei tämä nyt kolahda, kun kaikki muut tuntuvat kehuvan. Tätä sarjaa olivat Lindstedtin Oneiron ja MacDonaldin H niin kuin haukka. No, Oneironista melkein kyllä arvasinkin, että tiukkaa tulee tekemään selkeän juoniromaanin  ystävälle, mutta MacDonaldin vetämättömyys yllätti. Useat  nykypäivän "hybridikirjat" ovat minua viehättäneet, esim. Uusman Naparetki ja erityisesti De Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Mutta en vain pystynyt kiinnostumaan haukkametsästyksestä vaikka kuinka yritin, ja aika paljonhan siinä piehtaroitiin kirjoittajan masennuksen tunteissakin. Nämä kirjat söivät kovasti lukuaikaa muilta, kiinnostavammilta kirjoilta - harmi!

Mutta sitten kvartaalin parhaimmistoa:
Kinnunen, Tommi: Lopotti (WSOY, 2016).  Ainoa tähtimerkinnän saanut. En ihan uskonut, että Kinnunen pystyisi toisella kirjallaan yhtä hyvään kuin esikoisellaan, mutta kirja vei kyllä ihan mukanaan. Kieli oli taas hienoa ja lapsen näkökulmasta (Tuomaksen tai Helenan) kuvattiin asioita hienosti.
Moriarty, Liane: Mustat valkeat valheet (WSOY, 2015). Ekan kvartaalin Nainen joka unohti (WSOY, 2016) oli miellyttävä tuttavuus, joka sai seuraa  tästä toisen kvartaalin aikana lukemastani kirjasta. Tämä viimeksi luettu oli rakenteeltaan tosi hauska, ihan loppuun asti yllättävä. Sellainen kirja, jota töissäkin uskaltaisi suositella monenlaisille asiakkaille. Jotain dekkarimaista, joka viehättää nykylukijaa.
Syrjä, Juhani: Juho (Gummerus, 2008). Tämä on vanhempi kirja, johon tartuin vasta nyt. Kolme kirjaa samoissa kansissa, tuhti lukupaketti. Ensimmäinen osa pelotti synkällä aiheellaan, kansalaissodalla. Mutta kun päähenkilö Juho on lannistumaton mieleltään (ja levoton vereltään), ei edes vankileiri jätä pahoja traumoja. Kirjassa kerrotaan koko suvun tarina, Juhon sisarussarjasta aina lapsenlapsiin asti. Jotenkin tuli mieleen Harri Tapperin kuvaukset Tapperin perheestä.

Elokuvien suhteen kevät jatkui mitäänsanomattomana. Mieleen jäi ehkä parhaiten australialainen melodraama The Dressmaker (ohj. Moorhouse, 2015), sekin lähinnä huikean visuaalisen ilmeensä vuoksi. No, visuaalisuushan on elokuvan tärkeimpiä ominaisuuksia, joten eipä vähätellä sen merkitystä...

Luontoretki Häntälän notkoille

"All work and no play makes Jack a dull boy" -lause pyöri päässä jo päiviä. Pakko päästä iriti arkisesta aherruksesta, pakko päästä jonnekin retkelle, mihin tahansa retkelle!

Niinpä otettiin suunnaksi Somero ja Häntälän notkot. Olemme asuneet tällä seudulla jo pitkälle toista vuosikymmentä, mutta miten lienee tämä kohde jäänyt tarkistamatta, vaikka se on ihan valtakunnallisestikin tunnustettu luontokohde. Notkot ovat siis veden jääkauden jälkeen savimaahan uurtamia syviä laaksoja. Laakson pohjalla kulkee Rekijoki sivu-uomineen - tähän aikaan vuodesta lähes puromaisena. Laaksoalueella laiduntaa karjaa, joka huolehtii siitä, että luonto pysyy monimuotoisena. Häntälässä tavataan Suomen oloissa harvinaisia kasveja ja hyönteisiä.

Sää ei enteillyt hyvää, kotona sateli rapsakan sadekuuron aamulla ja tuuli kuljetteli enemmän tai vähemmän synkkiä pilviä taivaalla, mutta matkaan lähdettiin. Auton sai kivasti Häntälän kyläkeskukseen (Häntäläntie 322:een) ja siitä alkoi opastein merkitty 3 kilometrin mittainen luontopolku. Polku ei ehkä sovi huonojalkaisille ja onneksemme Häntälässä ei ollut satanut, koska märässä heinikossa olisi kyllä kastunut. Nyt sää oli oikein ihanteellinen retkisää! Noin 1,5 kilometriä kuljettiin notkon pohjalla ja takaisin tultiin hiekkatietä pitkin. Aikaa tähän matkaan saatiin menemään pari tuntia, koska siellä vaan oli niin paljon katseltavaa!

Mitään alueen kasviharvinaisuuksia emme bonganneet, me surkeat botanistit. Mutta katsottavaa riitti ihan tavallisissakin niittyleinikeissä, metsäkurjenpolvissa, ojakellukoissa, orvokeissa, apiloissa ym.:

Miten voi timoteikin näyttää aurinkoisella niityllä niin hienolta:

Mutta hienointa kaikista oli se, että osuimme paikalle, kun notkojen harvinainen perhonen, pikkuapollo, oli varmaan runsaimmillaan. Ainakin niitä lenteli koko ajan ympärillämme. Opaskylttien mukaan perhosta esiintyy Ahvenanmaan lisäksi vain täällä Häntälän notkoissa, koska toukat tarvitsevat ruuaksi kevätkiurunkannusta (jos nyt muistan ravintokasvin oikein...).

Laiduntavaan karjaan emme törmänneet matkallamme ennen kuin kylätien varressa. Olisko heillä ollut siinä sunnuntain vapaapäivä meneillään ja laaksonhoitotyöt jatkumassa vasta arjen tullen?

Lue lisää Häntälän notkoista esim. Retkipaikka-blogista.