Kesäretki Raumalle

Kesäretkipäivä Raumalla alkoi lounaalla, sen verran myöhään Raumalle saavuimme. Olimme jo etukäteen tutustuneet lounastarjontaan ja matkailuhengessä päätimme poiketa Teatteriravintola Ankkurissa syömässä raumalaista (merimiesten?) perinneruokaa, lapskoussia. Teatteriravintola tarjoaa sitä joka päivä. Raaka-aineita ovat naudan- ja porsaanliha sekä peruna ja juurekset, jotka haudutetaan hitaasti muhennokseksi. Maku on peräisin raaka-aineiden pitkästä kypsytysajasta. Perusmausteina käytetään suolaa ja pippuria. Lapskoussi syödään perinteisesti voisulan kanssa, lisäkkeenä suolakurkku- ja punajuuriviipaleet. Oli muuten yllättävän hyvää, lisää piti hakea, kun alkuun otin aika varovaisen annoksen.

Yleiskuvien ottaminen jäi aika vähälle, mutta lainataan tähän nyt yksi kuva Rauman kaupungin kuvapankista - sieviä puutaloja siis riittää Vanhassa kaupungissa, joka - kuten kaikki varmaan tietävät - on Unescon maailmanperintökohde.

Raumalla sijaitsee neljä Rauman kaupungin museovierailukohdetta. Kohteet ovat Vanha Raatihuone, Rauman taidemuseo, laivanvarustajan koti Marela sekä merimiesten ja käsityöläisten koti Kirsti. Ehdimme vierailla kahdessa viimeksi mainitussa.

Marela on Rauman museon suosituin käyntikohde. Marela on ollut laivanvarustajien koti jo 1700-luvulta saakka. Tämä rakennus on rakennettu 1825. Talon omisti 1870-luvulta vuoteen 1906 Granlundien perhe, jonka elämää museo esittelee. Gabriel Granlund (1819–1901) kuului kaupungin varakkaimpiin kauppias-laivanvarustajiin. Gabrielin jälkeläiset sitten taisivat aika nopeasti hasssata koko omaisuuden, näin muistelen....

Marela on ollut museona vuodesta 1982 lähtien. Sisätilojen kiinteät kalusteet kuten Arabian kaakeliuunit, ovet, kattojen maalaukset ja paneloinnit kertovat vauraudesta.  Alkuperäinen irtaimisto hajosi konkurssihuutokaupassa, mutta vastaavaa on etsitty Rauman museon kokoelmista ja muualta ja sekin kertoo nyt laivanvarustajaperheen elämästä.

Marelan pihapiirissä on lukuisia ulkorakennuksia, muun muassa vilja-aitta, vaunuvaja, talli, leipomorakennus jne. Rakennusten nykyinen ulkoasu on peräisin 1800-luvun lopusta, jolloin myös Marelan päärakennusta laajennettiin ja se sai uusrenessanssityylisen vuorauksen.

Museossa on myös vaihtuvia näyttelyjä. Tällä kertaa niissä kerrottiin Rauman pitsin tarinaa,  hääperinteestä sekä ja tupakan(polton) kulttuurihistoriasta,

Kirsti on merimiesten ja käsityöläisten kotimuseo.  Kirstin päärakennus on yksi Vanhan Rauman vanhimmista rakennuksista. Se on rakennettu jo 1700-luvun alkupuolella. Kirsti ehti olla 200 vuotta saman suvun omistuksessa ennen kuin se 1970-luvulla siirtyi museolle. Tämä museo on kesäkohde.

Talon omistajina ollut merimiehiä, työmiehiä ja käsityöläisiä - monenlaisia ammatinharjoittajia. Kirstin naiset ovat olleet tunnettuja nyplääjiä 1700-luvulta näihin päiviin. Museo esittelee omistaja- ja vuokralaisperheiden asumista 1900-luvulla. 

Museon pihapiiri oli erityisen idyllinen - pihalla kasvoi perinnekasveja ja voin kuvitella, kuinka mukava siellä olisi vierailla hedelmäpuiden kukinta-aikaan...

Päiväretket lähikaupunkeihin ja -kohteisiin ovat nykyään melkein mukavinta matkailua, mitä tiedän. Mihinkähän seuraavaksi? Uuteenkaupunkiin? Paimioon? Johonkin kartanoon?

Syyskuun haaste: pehmeä

Kristiina K:n syyskuun haasteen aihe on pehmeä. Moni on esitellyt jotakin tekstiilejä, niin minäkin.

Nyt menee ilonaiheista vähän valittamisen puolelle, mutta minulla on ikävä vaiva, levottomat jalat. No, onneksi ei hirveän pahana kuitenkaan. Mutta välillä on huonompi ilta, jolloin nukkumaan mennessä jalkoja pakottaa (tai miten sen tunteen nyt määrittelisi), ja niitä on mahdoton pitää paikoillaan. Satunnaisen vaivan logiikkaa en ole keksinyt, mutta ainakin pitkään istuminen tuntuu olevan riskitekijä. Ehkä myös liian vähäinen juominen?

Silloin kaivan esille kaikki kikkakolmoset. Levitän sääriin ja pohkeisiin jotain rentouttavaa geelivoidetta ja kaivan esille nämä kuvassa näkyvät PEHMEÄT vermeet.

Ensin vedän jalkoihin Villa-Aitan unisukat, joita toki pidän usein muutenkin. Meillä kun nukutaan hyvin viileässä makuuhuoneessa (talvella n. 16-17 astetta). Unisukat ovat tosi pehmeää merinovillaa, niin pehmeää, että ihan vaan yökäytöllä kulutan yhden parin vuodessa.

Jos levottomat jalat vaivaavat, saatan vaikka ihan yöksikin vielä vetää jalkaan Ruukin Kehräämön alpakkasäärystimet. Ne vasta ovat tosi pehmeät ja lämpimät.

Näillä aseilla olen saanut levottomat jalat asettumaan yöunille. Ja tämä ei muuten sitten ollut maksettu mainos. Kotimaisia yrityksiä mainostaa mielellään.

Sisävesiristeily Heinola-Lahti

Kolme viikkoa lomaa takana, monta mukavaa juttua tehtynä. Tässä postauksessa muistellaan pitkään haaveissa ollutta, viimeinkin toteutunutta sisävesiristeilyä. 

Päijänne-Risteilyt Hilden Oy:llä on monenlaista laivaliikennettä koko Päijänteen alueella; laivoja lähtee mm. Lahdesta, Heinolasta ja Jyväskylästä. Me matkustimme Heinolasta Lahteen eli toisen sivun koko päivän kestäneestä Lahti-Heinola-Lahti -risteilystä. Vähän se vaati säätämistä: ajoimme aamupäivällä autolla Lahteen, palasimme paikallisbussilla Heinolaan ja hyppäsimme klo 14 paatin kyytiin. Perillä Lahdessa oltiin klo 18.30. Sieltä matkaa jatkettiinkin kotiin päin.

Ristelylaivana oli tämä M/S Suomen Neito, joka on seilannut näillä vesillä vuodesta 1988. Kuva on otettu Heinolan satamassa ennen lähtöä.

Teimme retken elokuun alkupuolella, kun turistiruuhkista ei ollut tietoakaan. Laivalla oli muutamia kymmeniä matkustajia, heitä nousi ja laskeutui välipysäkeilläkin. Oli siis superrauhallista. Sää oli aivan ihanteellinen, lämpöä oli reilu parikymmentä astetta, aurinko paistoi, sinisellä taivaalla ajelehti poutapilivä ja tuuli vilvoitti ihanasti. Suurimman osan ajasta istuimmekin kannella nauttimassa näkymistä.

Risteily kulki kolmella järvellä (Ruotsalainen, Päijänne ja Vesijärvi) ja kahden kanavan läpi (Kalkkinen ja Vääksy). Vesistöt olivat hauskasti erilaisia: Ruotsalaisen laajoilla, melko kesyttämättömän tuntuisilla selillä puhalsi tuuli ihan tosissaan, Päijänteen osuus sujui tyynemmissä vesissä sieviä mökkirantoja ohitellessa ja Vesijärvellä taas muu liikenne oli vilkasta, etenkin Lahden rantoja lähestyttäessä. Maisemat olivat paljolti niitä samoja, joita näemme mökkimatkoilla, mutta nyt pääsimme katsomaan esim. Tähtiniemen siltaa, Pulkkilanharjua ja Vääksyn kanavaa vesiltä päin.

Olimme varanneet ruokailun laivalta ja se osoittautui kyllä hyväksi ideaksi. Raittiissa ilmassa tuli nälkä ja seisovasta pöydästä nautittu ateria osoittautui todella hyväksi ja monipuoliseksi: etenkin salaatti- ja kalavalikoima ilahdutti kovasti. Syödessä oli kiva katsella samalla maisemia. 

Tämä risteily oli kyllä hidastamista ja mindfulnessia parhaimillaan - sellaista välillä totisesti kaipaa!

Kirjat ja elokuvat: 2025 2-kvartaali

On tullut luettua ehkä vähän vähemmän kuin tavallisesti ja vähän huolestuttavasti tuntuu, että mukaan tarttuu aina historiallisia romaaneja. Ihmettelen aina välillä ihmisiä (ja heitä on paljon!), jotka lukevat vain dekkareita. Mutta itse olen tosiaan ajautumassa historiallisten kirjojen lukijaksi - lienee ihan yhtä yksipuolista? Ryhtiliikettä kaivataan!

Totuus siis on, että tässäkin kvartaalissa kirjat olivat suurelta osin historiallisia romaaneja, ja niistä osa (Hämeen-Anttila, Mustonen ja Antellkin) aika ennalta-arvattavia, joskin toki sujuvasti kirjoitettuja. Sehän se juuri on, että kun aloittaa jonkin sarjan, on toki luettava koko sarja. Sitten äkkiä huomaa, että lukeminen on yksipuolistunut. Sama se on varmaan dekkarinlukijoillakin.

Tämän kvartaalin ilahduttavin kirja ei kuulukaan mihinkään sarjaan, vaan on ihan itsenäinen Laura Lähteenmäen Marian kirja -romaani, joka kertoo Elias Lönnrotin vaimosta, Maria Piponiuksesta. Kirjaa lukiessa tahtoi unohtua että fiktiotahan se on. Niin uskottava kuvaus se on kahden vähän erikoisen ihmisen avioliitosta, elämästä Kajaanissa ja sittemmin Etelä-Suomessa.

Petri Tammisen uusi Sinua, sinua -kirja lämmitti sydäntä, ei vähiten siksi, että itsekin matkailin Tsekkoslovakiassa juuri 1980-luvun loppupuolella ja kirja toi mieleen muistoja noilta ajoilta. Ja tietysti siksi, että rakkaus ja sen kaikkinainen epävarmuus kuvataan kirjassa niin hyvin.

Lisäksi aloitin Pirkko Saision omaelämäkerrallisen romaanitrilogian lukemalla uuden painoksen Pienin yhteinen jaettava -kirjasta. Tämä kirjasarja on jotenkin aikanaan jäänyt väliin, uusi painos aktivoi ottamaan sen työn alle. Seuraava osa odottaa jo hyllyssä.

Elokuvarintamalla on kuollutta, sitä osoittanee jo se, että hätäpäissäni kävin katsomassa F1-elokuvan (!). No, jos elokuvassa on sekä Pitt että Bardem, se tekee kyllä elokuvasta katsomisen arvoisen. (Ja ihan selvennyksen vuoksi: pidän Formula 1 -urheilua ihan tyhmänä lajina...). 

Chappe-taidemuseo Tammisaaressa

Albert de la Chapelle (1933–2020) opiskeli lääketiedettä Helsingin yliopistossa, ja väitteli tohtoriksi vuonna 1962. Hän tutki ihmisen genetiikkaa ja teki merkittävän kansainvälisen uran. Tieteellisen uran ohessa hän Clara-vaimoineen oli myös taiteen ystävä. Vuonna 2005 perustettiin Albert de la Chapelle -rahasto Svenska litteratursällskapet i Finlandin yhteyteen. Rahaston avulla ryhdyttiin kartuttamaan taidekokoelmaa, jonka de la Chapelle lahjoitti Länsi-Uudenmaan museolle. de la Chapellen ajatus oli, että taidekokoelma tulee toimimaan uuden taidemuseon runkona. Vuonna 2017 perustettiin Albert de la Chapelles Konststiftelse -säätiö, jonka tarkoituksena on toteuttaa taidemuseohanke yhteistyössä Raaseporin kaupungin kanssa. Säätiön ensisijaisena tavoitteena on toteuttaa taidemuseohanke Tammisaaressa. 

Arkkitehtuurikilpailun avulla haluttiin täydentää Tammisaaren kulttuurikorttelia uudella rakennuksella. Vuonna 2019 asia oli edennyt siihen pisteeseen, että tuomaristo valitsi arkkitehtuurikilpailun voittajaksi JKMM-arkkitehtitoimiston ehdotuksen ”Kronan”. Peruskivi muurattiin 12.11.2021, Chappe-museo avattiin yleisölle 16.4.2023. Albert de la Chapelle puolisoineen ei valitettavasti ehtinyt nähdä museota valmiina, molemmat kuolivat vuonna 2020.

Arkkitehtuurikilpailun ohjelmassa säätiö määrittelee hankkeen tavoitteiksi mm.:
- rakentaa museorakennus, joka on houkutteleva, kiinnostava ja itsessään taideteos
- olla paikallisesti tärkein ja kansallisestikin merkittävä, ainutlaatuinen taidemuseo
- suunnitella museo huolellisesti, ja rakentaa se laadukkaasti

Harvoin pääsee käymään ihan uudessa, (taide)museoksi suunnitelussa rakennuksessa. Useinhan (taide)museoita suunnitellaan vanhoihin rakennuksiin (esim. Lahden ihana Malva). Chappe-museon rakennus tuntui oikeasti jotenkin tosi spesiaalilta - se ei ole vain puite taiteelle, vaan todella taideteos itsessään. Rakennus ei ollut mitenkään valtava, vaan se tuntui mittakaavaltaan juuri sopivalta ympäristöönsä. Ympäristö sulautui osaksi rakennusta myös hyvin suunnattujen ikkunoiden avulla. Jopa kalusteet tuntuivat sulautuvan osaksi arkkitehtuuria. Museon näyttelyt olivat kivat, mutta itse museo oli kuitenkin se vaikuttavin juttu tällä museokäynnillä.

Maisemaikkunat kehystävät hienoja näkymiä 

Pääportaikossa Karin Widnäsin keramiikkataideteos 

Museopenkit on käsin valmistettu tontilta kaadetuista puista

Ylimmän kerroksen päänäyttelytiloissa oli ihana, melkeinpä kesäinen "Onnen saari – Önningebyn taiteilijasiirtokunta" -näyttely (7.9.2025 asti). Tämä Suomen ensimmäinen taiteilijasiirtokunta syntyi vuonna 1886 Ahvenanmaalle, Önningebyhyn lähelle Maarianhaminaa. Siirtokunnan perusti Turun taidemuseon intendentti, taiteilija Victor Westerholm. Westerholmin kesäasunnosta, Tomtebosta, tuli siirtokunnan keskus, johon taiteilijat kokoontuivat työpäivän päätteeksi keskustelemaan taiteesta ja elämästä. Huomattava osa taiteilijoista oli naismaalareita, kuten Elin Danielson, Amélie Lundahl ja Hanna Rönnberg. Siirtokunta toimi vuodesta 1886 vuoteen 1914 asti, tosin se alkoi hiljentyä jo kuuden ensimmäisen vuoden jälkeen.

Edward Westman: Heinätyöt

Dora Wahlroos: Pesusoikon ääressä (1892)

Kevätloman kohteita

Toukokuussa oli parin viikon kevät/kesälomapätkä, joka meni kyllä lähinnä kodin ja kesämökin huoltohommissa, mutta toki parissa "kulttuurikohteessakin" tuli poikettua.

Mökkimatkan varrelle osuu Lahti, ja Lahdessa on hieno uusi museo, Malva. Tällä käyntikerralla Olavi Lanun kesänäyttely oli vasta rakenteilla, ja perusnäyttelyhän oli entuudestaan tuttu. Mutta kun museokorttia vinguttamalla pääsee sisälle, kannatti poiketa katsomaan pelkästään Pauliina Mäkelän (nyt jo suljettu) Pneuma-näyttely. Näyttelyssä oli esillä erilaisilla tekniikoilla tehtyjä töitä, mutta itseäni innostivat eniten installaatiot, jotka oli tehty piirtoheittimen avulla. Näissä yhdistetään kaksi eri piirtoheittimillä heijastettua  kuvaa. Toinen liikkuu ympyrää pyörien ja toinen heijastetaan petrimaljan läpi, ja kun  petrimalja ajoittain vesineen heilahtaa, heijastettu kuva herää liikeeseen sekin. Nämä kaksi eri tavoin liikuvaa piirroskuvaa seinälle yhteen heijastettuna olivat aika maaginen yhdistelmä, liikettä olisi voinut jäädä tarkastelemaan vaikka kuinka pitkäksi ajaksi. Mäkelä on mahtava piirtäjä, näyttelyn piirroskuvat olivat hienoja. Mutta kyllä ihmetyttää, miten idea tuohonkin piirtoheitininstallaatioon on syntynyt...

Toinen ihana lomapoikkeaminen oli käynti Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, sekin Museokorttikohde. Oli aika kylmä kevätpäivä, joten ulkoalueilla ei  vielä kukoistanut magnolioita ja narsisseja lukuunottamatta juuri mikään, mutta sisällä kasvihuoneiden lämmössä oli mukava kulkea ja tutkia kasveja eri puolilta maailmaa. Kasvihuoneissa on ihana tunnelma, sellainen vähän boheemi ja rosoinen. Puutarhan yhteydessä, vanhassa puutalossa toimiva Café Viola on mukava taukopaikka - käyntipäivänämme tosin aika ruuhkainen.

Musta laatikko -esitys (Turun kaupunginteatteri 9.4.2025)

Olen jo vuosia haaveillut osallistumisesta Helsingin Sanomien Musta laatikko -esitykseen, mutta ne ovat enimmäkseen olleet Helsingissä ja sinne ei ihan arki-iltana ehdi poiketa. Niinpä ilahduin, kun huomasin tämän keväisen esityksen pyörivän myös Turun kaupunginteatterilla 9.4. Sinne ehtii ihan yhden illan puitteissa mukaan eli lippua tilaamaan!

Musta laatikko -esityksen ideana on, että esitys on kuin sanomalehti teatterin lavalla. Toimittajat esittelevät jonkin ison juttuprojektin sanoin ja kuvin. Aiheiden kirjo ulottuu politiikasta kulttuuriin ja kansainvälisistä aiheista hyvinvointiin. Musta laatikko -esitykset aloitettiin keväällä 2016. Tämän kevään tuotanto oli jo 22. Kaikkiaan esityksissä on vuosien varrella käynyt yli 70 000 katsojaa.

Iso osa esityksen viehätystä on se, että etukäteen lippua tilatessaan ei tiedä, mitä aiheita käsitellään. Tälläkin kertaa esitys kesti väliaikoineen 2,5 tuntia ja siinä ajassa ehdittiin käsitellä kahdeksan hyvin erilaista aihetta. Kirjoittavat toimittajat osoittautuivat poikkeuksetta myös mainioiksi esiintyjiksi ja näyttämön takaseinälle heijastetut kuvat havainnollistivat aiheita tehokkaasti. Kiva konsepti, kaikki aiheet jaksoivat tällä tavalla esitettyinä kiinnostaa, vaikka ehkä joku olisi tekstiartikkelina tullut hypättyä yli. Vaikutelma oli vähän samanlainen kuin ammoin näkemässäni Julia Korkmanin Lauluja rikosrekisteristä -esityksessä, eli tiukkaa faktaa keveämmin esitettynä.

En spoilaa kenenkään iltaa kertomalla, mitä aiheita tämän kevään Mustan laatikon kahdeksassa esityksessä käsiteltiin. Kansallisteatterin esityksiä on vielä edessä. Mutta aika hyvän käsityksen siitä, mitä on odotettavissa, saa, kun kuuntelee Hesarin sivuilta löytyvää podcastia. Musta laatikko -podcastin ensimmäisellä kaudella kuullaan kymmenen puhetta vuosien varrelta. Voin suositella vaikkapa näitä jaksoja:

• Kaisa Hahto kertoo Tämä on minun ääneni -jaksossa, miten ihmiset kokevat oman äänensä ja mitä ääni meistä kertoo
• Anna-Stiina Nykänen paljastaa Terveisiä lukijoilta -jaksossa mielelenjäävimmät palautteet vuosien varrelta
• Jussi Konttinen kertoo Kyllä siperialaiskoulu opettaa -jaksossa perheensä kokemuksista paikallisesta koulusta. (Tästä aiheesta olen kyllä podcastin sijaan kuullut ihan Konttisen tekemällä livevierailulla kirjastoomme, oli hauska esitys...)