Teatteri-ilmiö nimeltä Red Nose Company

En ole (enää) mikään innokas teatterissakävijä, ja on melkein noloa, että minua ei saa liikkeelle enää juuri muu kuin Red Nose Companyn esitykset. Kyseessähän ei ole edes mikään perinteinen teatteri, mutta siksipä se minuun kai vetoaakin.

Red Nose Company on vuonna 2005 perustettu ammattiteatteri, joka on erikoistunut teatteriklovneriaan. Teatterin kotipaikka on Helsingin Suvilahti, mutta se on kiertueteatteri, joka toimii ilman omaa näyttämöä. Itse olen nähnyt esityksiä Turussa ja Helsingissä, mutta ryhmään voi kyllä törmätä vaikka Ylivieskassa! Red Nose Company kun kiertää esiintymässä ympäri Suomen, paitsi teattereissa, myös kulttuuritaloilla, kouluilla, palvelutaloissa ja tapahtumissa. 

Esitykset ovat siis klovneriaan pohjautuvaa teatteria, mutta kuten jossakin  haastatteluissa sanotaan, ne lähenevät esim. stand up -komiikkaa. Eli ihan puhuttua teatteria siis! Musiikilla ja ajankohtaisasioiden terävällä kommentoinnilla on ollut näkemissäni esityksissä vahva rooli. Teatterin esityksillä on tosi pitkiä elinkaaria, esim. Juoksuhaudantietä on esitetty vuodesta 2014, ja siitäkin näyttäisi olevan nyt marraskuussa vierailuesitys Hämeenlinnassa. 

Verkkosivujen mukaan Red Nose Companyn jäsenistön muodostaa 17 ammattitaiteilijaa. Olen kuitenkin  niin rajoittunut, että olen (toistaiseksi) nähnyt vain Timo Ruuskasen (klovni Zin) ja Tuukka Vasaman (klovni Mike) esityksiä. Esityksistä ensimmäinen oli Turun kaupunginteatterille esitetty Aleksis Kivi -näytelmä, joka hurmasikin minut täysin. Eipä ihme, työryhmä saikin tästä esityksestä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon syksyllä 2022. Ensi-illassa näytelmä oli siis keväällä 2022. Ja tottahan se on, että fantastisen hauskan esityksen lomassa sai aikamoisen tietopaketin Aleksis Kiven elämästä. Esitystä säesti kamariorkesteri Avanti! eli kyseessä oli myös musiikillinen elämys. Näytelmää esitetään esim. Turussa ensi keväänä.

Red Nose Company / © Cata Portin

Tänä syksynä olemmekin sitten nähneet peräti kaksi esitystä. Niistä ensimmäinen oli Turun filharmonisen orkesterin kanssa yhdessä tehty Soiva Suomen historia -konsertti Turun konserttitalossa. Kyseessä oli tarinallinen konsertti, joka kävi läpi orkesterimusiikin historian Suomessa 1700-luvulta tähän päivään. Pääroolissa oli tietysti hieno musiikki, mutta kyllä se lisäsi mielenkiintoa, että konsertin juonsivat Red Nose Companyn klovnit Mike (Vasama) ja Zin (Ruuskanen). Musiikki oli ajallisesti ja tyylillisesti vaihtelevaa, Erik Tulindbergin Viulukonsertosta (1783) Daruden Sandstromiin (1999) - eipä käynyt aika pitkäksi.

Red Nose Company / © Cata Portin

Nyt viikonloppuna kävimme sitten Helsingissä Aleksanterin teatterissa katsomassa Don Quijote -esityksen, jossa Timo Ruuskanen (Zin) esitti Don Quijotea ja Tuukka Vasama (Mike) Sancho Panzaa. Aleksanterin teatteri oli tilanakin aikamonen elämys, eihän noin vanhoja (1879!) teatterirakennuksia monta ole Suomessa... Näytelmä vei taas tunnetilasta toiseen, välillä nauratti ja välillä sai pyyhkiä kyyneleitä. Don Quijoten voi tavata esim. ensi keväänä Riihimäellä.

Red Nose Company / © Tero Ahonen

Rohkenin lainata tähän postaukseen muutaman esityskuvan Red Nose Companyn medialle suunnatuilta sivuilta.

Jos siis törmäätte tapahtumailmoitukseen, jossa kerrotaan Red Nose Companyn esityksestä lähitienoillanne, niin kyllä kannattaa osallistua. 

Kirjat ja elokuvat: 2025 3-kvartaali

3. kvartaalissa luin syystä tai toisesta aika paljon perheestä ja perhesuhteista kertovaa kirjallisuutta. Vedin elämäni ensimmäistä kertaa kirjallisuuspiirin istunnon ja aiheena oli Itkosen Teoriani perheestä -kirja. Luin kirjan kirjallisuuspiirin tapaamista varten uudelleen. Ajatttelin kirjasta syntyvän helposti keskustelua, ja kyllä sitä ihan kivasti syntyikin. Mutta olin kyllä vähän ihmeissäni siitä, että kirja oli ärsyttänyt muutamaa lukijaa kovasti. Ymmärsin, että arvostelijat suunnilleen pitivät Itkosta kermaperseenä, joka yrittää neuvoa muita. No, itse en kirjaa niin kokenut, vaan se on mielestäni hieno puheenvuoro perheestä miesnäkökulmasta (ok, hyväosaisen ja -tuloisen miehen...) - jota harvoin avataan näin henkilökohtaisesti. Puhumattakaan Ihmettä kaikki -kirjasta, jonka luin nyt ekaa kertaa - se vasta oli henkilökohtainen ja kaikki kunnia vaimolle, joka on täytynyt antaa lupa avata vaikeaa perhekriisiä kirjassa.

No, ehkä aihepiiri ei ole ihan niin ainutkertainen mieskirjailijallekaan. Jo heinäkuussa luin vähän vastaavanlaisen kirjan eli Harry Salmenniemen Valohampaan. Kustantajan sivuilla sanontaan näin: "Tarkka korva ja katse taltioivat kodin ja maailman ääniä ja näkyjä". Ja sitähän kirja oli, lapsiperhe-elämän kuvausta.  Kaunokirjallisuutena saattoi olla ansiokkaampi kuin Itkosen kirjat, mutta minua miellytti Itkosen toimittajamainen tapa analysoida sitä elämää ja sen ilmiöitä, sekä verrata omaan lapsuuteensa. Salmenniemeltä en ole muita hänen "perhesarjansa" osia lukenut, mutta siinä on mielenkiintoisia yhtymäkohtia Itkosen perhekirjoihin: Itkosen kaksoset joutuivat näet keskosina teho-osastolle, Salmenniemen lapsi taas sairastumisen vuoksi. 

Heti Itkosen perään luin Soili Pohjalaisen kirjan Perätilasssa. Siinä kirjailijan oloisesta nelikymppisestä naisesta on tulossa isoäiti, mikä saa hänen muistelmaan sukupolvien ketjua, äitiä, isoäitiä jne. ja suvussa periytyviä malleja, sitä millaisen äitiyden mallin hän on siirtänyt tyttärelleen. Synkeää perusväriä pehmentää Pohjalaisen hurtti huumori.

Pirkko Saision Vastavalo-kirja kertoi kirjailijan nuoruudesta ja osansa muistoissa on vanhemmillakin. Kyllä perhettä sivuttiin myös Roope Lipastin Kuuma linja -kirjassa, jossa kyllä lasten keskinäinen elämä oli merkittävämmässä roolissa ja oli mukavan kirjan mielenkiintoisinta antia. Perhettä ja erityisesti sisaruussuhteita käsiteltiin myös Napolitanon kirjassa Hello Beautiful (suom. Kaunokaiset). Siitä en ihan jaksanut innostua, ehkä englanniksi lukeminen söi jotakin pois kokemuksesta. 

Elokuvarintamalla parhaalla katselukokemuksella ei sentään ollut mitään tekemistä perheen kanssa. Huima aikaseikkailu, jossa Edo-kauden samurai lennähtää nykypäivään eli A Samurai in Time, oli kvartaalin kiinnostavin elokuva.

Kesäretki Raumalle

Kesäretkipäivä Raumalla alkoi lounaalla, sen verran myöhään Raumalle saavuimme. Olimme jo etukäteen tutustuneet lounastarjontaan ja matkailuhengessä päätimme poiketa Teatteriravintola Ankkurissa syömässä raumalaista (merimiesten?) perinneruokaa, lapskoussia. Teatteriravintola tarjoaa sitä joka päivä. Raaka-aineita ovat naudan- ja porsaanliha sekä peruna ja juurekset, jotka haudutetaan hitaasti muhennokseksi. Maku on peräisin raaka-aineiden pitkästä kypsytysajasta. Perusmausteina käytetään suolaa ja pippuria. Lapskoussi syödään perinteisesti voisulan kanssa, lisäkkeenä suolakurkku- ja punajuuriviipaleet. Oli muuten yllättävän hyvää, lisää piti hakea, kun alkuun otin aika varovaisen annoksen.

Yleiskuvien ottaminen jäi aika vähälle, mutta lainataan tähän nyt yksi kuva Rauman kaupungin kuvapankista - sieviä puutaloja siis riittää Vanhassa kaupungissa, joka - kuten kaikki varmaan tietävät - on Unescon maailmanperintökohde.

Raumalla sijaitsee neljä Rauman kaupungin museovierailukohdetta. Kohteet ovat Vanha Raatihuone, Rauman taidemuseo, laivanvarustajan koti Marela sekä merimiesten ja käsityöläisten koti Kirsti. Ehdimme vierailla kahdessa viimeksi mainitussa.

Marela on Rauman museon suosituin käyntikohde. Marela on ollut laivanvarustajien koti jo 1700-luvulta saakka. Tämä rakennus on rakennettu 1825. Talon omisti 1870-luvulta vuoteen 1906 Granlundien perhe, jonka elämää museo esittelee. Gabriel Granlund (1819–1901) kuului kaupungin varakkaimpiin kauppias-laivanvarustajiin. Gabrielin jälkeläiset sitten taisivat aika nopeasti hasssata koko omaisuuden, näin muistelen....

Marela on ollut museona vuodesta 1982 lähtien. Sisätilojen kiinteät kalusteet kuten Arabian kaakeliuunit, ovet, kattojen maalaukset ja paneloinnit kertovat vauraudesta.  Alkuperäinen irtaimisto hajosi konkurssihuutokaupassa, mutta vastaavaa on etsitty Rauman museon kokoelmista ja muualta ja sekin kertoo nyt laivanvarustajaperheen elämästä.

Marelan pihapiirissä on lukuisia ulkorakennuksia, muun muassa vilja-aitta, vaunuvaja, talli, leipomorakennus jne. Rakennusten nykyinen ulkoasu on peräisin 1800-luvun lopusta, jolloin myös Marelan päärakennusta laajennettiin ja se sai uusrenessanssityylisen vuorauksen.

Museossa on myös vaihtuvia näyttelyjä. Tällä kertaa niissä kerrottiin Rauman pitsin tarinaa,  hääperinteestä sekä ja tupakan(polton) kulttuurihistoriasta,

Kirsti on merimiesten ja käsityöläisten kotimuseo.  Kirstin päärakennus on yksi Vanhan Rauman vanhimmista rakennuksista. Se on rakennettu jo 1700-luvun alkupuolella. Kirsti ehti olla 200 vuotta saman suvun omistuksessa ennen kuin se 1970-luvulla siirtyi museolle. Tämä museo on kesäkohde.

Talon omistajina ollut merimiehiä, työmiehiä ja käsityöläisiä - monenlaisia ammatinharjoittajia. Kirstin naiset ovat olleet tunnettuja nyplääjiä 1700-luvulta näihin päiviin. Museo esittelee omistaja- ja vuokralaisperheiden asumista 1900-luvulla. 

Museon pihapiiri oli erityisen idyllinen - pihalla kasvoi perinnekasveja ja voin kuvitella, kuinka mukava siellä olisi vierailla hedelmäpuiden kukinta-aikaan...

Päiväretket lähikaupunkeihin ja -kohteisiin ovat nykyään melkein mukavinta matkailua, mitä tiedän. Mihinkähän seuraavaksi? Uuteenkaupunkiin? Paimioon? Johonkin kartanoon?

Syyskuun haaste: pehmeä

Kristiina K:n syyskuun haasteen aihe on pehmeä. Moni on esitellyt jotakin tekstiilejä, niin minäkin.

Nyt menee ilonaiheista vähän valittamisen puolelle, mutta minulla on ikävä vaiva, levottomat jalat. No, onneksi ei hirveän pahana kuitenkaan. Mutta välillä on huonompi ilta, jolloin nukkumaan mennessä jalkoja pakottaa (tai miten sen tunteen nyt määrittelisi), ja niitä on mahdoton pitää paikoillaan. Satunnaisen vaivan logiikkaa en ole keksinyt, mutta ainakin pitkään istuminen tuntuu olevan riskitekijä. Ehkä myös liian vähäinen juominen?

Silloin kaivan esille kaikki kikkakolmoset. Levitän sääriin ja pohkeisiin jotain rentouttavaa geelivoidetta ja kaivan esille nämä kuvassa näkyvät PEHMEÄT vermeet.

Ensin vedän jalkoihin Villa-Aitan unisukat, joita toki pidän usein muutenkin. Meillä kun nukutaan hyvin viileässä makuuhuoneessa (talvella n. 16-17 astetta). Unisukat ovat tosi pehmeää merinovillaa, niin pehmeää, että ihan vaan yökäytöllä kulutan yhden parin vuodessa.

Jos levottomat jalat vaivaavat, saatan vaikka ihan yöksikin vielä vetää jalkaan Ruukin Kehräämön alpakkasäärystimet. Ne vasta ovat tosi pehmeät ja lämpimät.

Näillä aseilla olen saanut levottomat jalat asettumaan yöunille. Ja tämä ei muuten sitten ollut maksettu mainos. Kotimaisia yrityksiä mainostaa mielellään.

Sisävesiristeily Heinola-Lahti

Kolme viikkoa lomaa takana, monta mukavaa juttua tehtynä. Tässä postauksessa muistellaan pitkään haaveissa ollutta, viimeinkin toteutunutta sisävesiristeilyä. 

Päijänne-Risteilyt Hilden Oy:llä on monenlaista laivaliikennettä koko Päijänteen alueella; laivoja lähtee mm. Lahdesta, Heinolasta ja Jyväskylästä. Me matkustimme Heinolasta Lahteen eli toisen sivun koko päivän kestäneestä Lahti-Heinola-Lahti -risteilystä. Vähän se vaati säätämistä: ajoimme aamupäivällä autolla Lahteen, palasimme paikallisbussilla Heinolaan ja hyppäsimme klo 14 paatin kyytiin. Perillä Lahdessa oltiin klo 18.30. Sieltä matkaa jatkettiinkin kotiin päin.

Ristelylaivana oli tämä M/S Suomen Neito, joka on seilannut näillä vesillä vuodesta 1988. Kuva on otettu Heinolan satamassa ennen lähtöä.

Teimme retken elokuun alkupuolella, kun turistiruuhkista ei ollut tietoakaan. Laivalla oli muutamia kymmeniä matkustajia, heitä nousi ja laskeutui välipysäkeilläkin. Oli siis superrauhallista. Sää oli aivan ihanteellinen, lämpöä oli reilu parikymmentä astetta, aurinko paistoi, sinisellä taivaalla ajelehti poutapilivä ja tuuli vilvoitti ihanasti. Suurimman osan ajasta istuimmekin kannella nauttimassa näkymistä.

Risteily kulki kolmella järvellä (Ruotsalainen, Päijänne ja Vesijärvi) ja kahden kanavan läpi (Kalkkinen ja Vääksy). Vesistöt olivat hauskasti erilaisia: Ruotsalaisen laajoilla, melko kesyttämättömän tuntuisilla selillä puhalsi tuuli ihan tosissaan, Päijänteen osuus sujui tyynemmissä vesissä sieviä mökkirantoja ohitellessa ja Vesijärvellä taas muu liikenne oli vilkasta, etenkin Lahden rantoja lähestyttäessä. Maisemat olivat paljolti niitä samoja, joita näemme mökkimatkoilla, mutta nyt pääsimme katsomaan esim. Tähtiniemen siltaa, Pulkkilanharjua ja Vääksyn kanavaa vesiltä päin.

Olimme varanneet ruokailun laivalta ja se osoittautui kyllä hyväksi ideaksi. Raittiissa ilmassa tuli nälkä ja seisovasta pöydästä nautittu ateria osoittautui todella hyväksi ja monipuoliseksi: etenkin salaatti- ja kalavalikoima ilahdutti kovasti. Syödessä oli kiva katsella samalla maisemia. 

Tämä risteily oli kyllä hidastamista ja mindfulnessia parhaimillaan - sellaista välillä totisesti kaipaa!

Kirjat ja elokuvat: 2025 2-kvartaali

On tullut luettua ehkä vähän vähemmän kuin tavallisesti ja vähän huolestuttavasti tuntuu, että mukaan tarttuu aina historiallisia romaaneja. Ihmettelen aina välillä ihmisiä (ja heitä on paljon!), jotka lukevat vain dekkareita. Mutta itse olen tosiaan ajautumassa historiallisten kirjojen lukijaksi - lienee ihan yhtä yksipuolista? Ryhtiliikettä kaivataan!

Totuus siis on, että tässäkin kvartaalissa kirjat olivat suurelta osin historiallisia romaaneja, ja niistä osa (Hämeen-Anttila, Mustonen ja Antellkin) aika ennalta-arvattavia, joskin toki sujuvasti kirjoitettuja. Sehän se juuri on, että kun aloittaa jonkin sarjan, on toki luettava koko sarja. Sitten äkkiä huomaa, että lukeminen on yksipuolistunut. Sama se on varmaan dekkarinlukijoillakin.

Tämän kvartaalin ilahduttavin kirja ei kuulukaan mihinkään sarjaan, vaan on ihan itsenäinen Laura Lähteenmäen Marian kirja -romaani, joka kertoo Elias Lönnrotin vaimosta, Maria Piponiuksesta. Kirjaa lukiessa tahtoi unohtua että fiktiotahan se on. Niin uskottava kuvaus se on kahden vähän erikoisen ihmisen avioliitosta, elämästä Kajaanissa ja sittemmin Etelä-Suomessa.

Petri Tammisen uusi Sinua, sinua -kirja lämmitti sydäntä, ei vähiten siksi, että itsekin matkailin Tsekkoslovakiassa juuri 1980-luvun loppupuolella ja kirja toi mieleen muistoja noilta ajoilta. Ja tietysti siksi, että rakkaus ja sen kaikkinainen epävarmuus kuvataan kirjassa niin hyvin.

Lisäksi aloitin Pirkko Saision omaelämäkerrallisen romaanitrilogian lukemalla uuden painoksen Pienin yhteinen jaettava -kirjasta. Tämä kirjasarja on jotenkin aikanaan jäänyt väliin, uusi painos aktivoi ottamaan sen työn alle. Seuraava osa odottaa jo hyllyssä.

Elokuvarintamalla on kuollutta, sitä osoittanee jo se, että hätäpäissäni kävin katsomassa F1-elokuvan (!). No, jos elokuvassa on sekä Pitt että Bardem, se tekee kyllä elokuvasta katsomisen arvoisen. (Ja ihan selvennyksen vuoksi: pidän Formula 1 -urheilua ihan tyhmänä lajina...). 

Chappe-taidemuseo Tammisaaressa

Albert de la Chapelle (1933–2020) opiskeli lääketiedettä Helsingin yliopistossa, ja väitteli tohtoriksi vuonna 1962. Hän tutki ihmisen genetiikkaa ja teki merkittävän kansainvälisen uran. Tieteellisen uran ohessa hän Clara-vaimoineen oli myös taiteen ystävä. Vuonna 2005 perustettiin Albert de la Chapelle -rahasto Svenska litteratursällskapet i Finlandin yhteyteen. Rahaston avulla ryhdyttiin kartuttamaan taidekokoelmaa, jonka de la Chapelle lahjoitti Länsi-Uudenmaan museolle. de la Chapellen ajatus oli, että taidekokoelma tulee toimimaan uuden taidemuseon runkona. Vuonna 2017 perustettiin Albert de la Chapelles Konststiftelse -säätiö, jonka tarkoituksena on toteuttaa taidemuseohanke yhteistyössä Raaseporin kaupungin kanssa. Säätiön ensisijaisena tavoitteena on toteuttaa taidemuseohanke Tammisaaressa. 

Arkkitehtuurikilpailun avulla haluttiin täydentää Tammisaaren kulttuurikorttelia uudella rakennuksella. Vuonna 2019 asia oli edennyt siihen pisteeseen, että tuomaristo valitsi arkkitehtuurikilpailun voittajaksi JKMM-arkkitehtitoimiston ehdotuksen ”Kronan”. Peruskivi muurattiin 12.11.2021, Chappe-museo avattiin yleisölle 16.4.2023. Albert de la Chapelle puolisoineen ei valitettavasti ehtinyt nähdä museota valmiina, molemmat kuolivat vuonna 2020.

Arkkitehtuurikilpailun ohjelmassa säätiö määrittelee hankkeen tavoitteiksi mm.:
- rakentaa museorakennus, joka on houkutteleva, kiinnostava ja itsessään taideteos
- olla paikallisesti tärkein ja kansallisestikin merkittävä, ainutlaatuinen taidemuseo
- suunnitella museo huolellisesti, ja rakentaa se laadukkaasti

Harvoin pääsee käymään ihan uudessa, (taide)museoksi suunnitelussa rakennuksessa. Useinhan (taide)museoita suunnitellaan vanhoihin rakennuksiin (esim. Lahden ihana Malva). Chappe-museon rakennus tuntui oikeasti jotenkin tosi spesiaalilta - se ei ole vain puite taiteelle, vaan todella taideteos itsessään. Rakennus ei ollut mitenkään valtava, vaan se tuntui mittakaavaltaan juuri sopivalta ympäristöönsä. Ympäristö sulautui osaksi rakennusta myös hyvin suunnattujen ikkunoiden avulla. Jopa kalusteet tuntuivat sulautuvan osaksi arkkitehtuuria. Museon näyttelyt olivat kivat, mutta itse museo oli kuitenkin se vaikuttavin juttu tällä museokäynnillä.

Maisemaikkunat kehystävät hienoja näkymiä 

Pääportaikossa Karin Widnäsin keramiikkataideteos 

Museopenkit on käsin valmistettu tontilta kaadetuista puista

Ylimmän kerroksen päänäyttelytiloissa oli ihana, melkeinpä kesäinen "Onnen saari – Önningebyn taiteilijasiirtokunta" -näyttely (7.9.2025 asti). Tämä Suomen ensimmäinen taiteilijasiirtokunta syntyi vuonna 1886 Ahvenanmaalle, Önningebyhyn lähelle Maarianhaminaa. Siirtokunnan perusti Turun taidemuseon intendentti, taiteilija Victor Westerholm. Westerholmin kesäasunnosta, Tomtebosta, tuli siirtokunnan keskus, johon taiteilijat kokoontuivat työpäivän päätteeksi keskustelemaan taiteesta ja elämästä. Huomattava osa taiteilijoista oli naismaalareita, kuten Elin Danielson, Amélie Lundahl ja Hanna Rönnberg. Siirtokunta toimi vuodesta 1886 vuoteen 1914 asti, tosin se alkoi hiljentyä jo kuuden ensimmäisen vuoden jälkeen.

Edward Westman: Heinätyöt

Dora Wahlroos: Pesusoikon ääressä (1892)